Sitten, kun on aikaa, ehtii huomata elävänsä.

 

Sitten, kun on aikaa, ehtii huomata ilon.

 

Sitten, kun on aikaa, ehtii huomata surut.

 

Sitten, kun on aikaa, ehtii huomata.

 

Sitten, kun on aikaa, ehtii.

 

Sitten, kun on aikaa.

 

Sitten, kun on.

 

Sitten, kun.

 

Sitten.

 

Kartanon vierashuoneessa on kärpänen, vaikka on tammikuun puoliväli. Minä haluaisin vain nukahtaa.

 

Nyt on aikaa.

 

Nyt on.

 

Nyt!

 

Kirjoitin edeltävän tosiaan tammikuun puolivälissä vieraillessani vielä moikkaamassa Viron kavereita ennen tänne katoamistani. Pidin muutaman päivän tauon hirmuisesta kirjoitusurakasta, jonka tarkoituksena oli vaan saada kaikki rästit tehtyä SibAlle ja sitä ennen Tampereen Kesäyliopistoon musiikkiterapian opinnoista. Halusin, että kouluhommien kanssa olisi niinkuin aika ennen Tansaniaa ja sen jälkeen. Sain kuin sainkin tehtyä kaikki itse itselleni pakolliseksi asettamani hommat. Tuntui niin vapaalta lähteä tänne. Melkein pelotti, kun oli niin uusi elämä. Uusi tukkakin.

 

Nyt oon eläny yli kaks kuukautta KOKONAAN ilman kalenteria. Eikä ees millään tarkotuksella. On mulla kalenteri täällä mukana. Se sama solidaarisuuskalenteri, jota oon käyttäny lukiolaisesta saakka. Tänä vuonna valkoinen kansiltaan. Mutta nätisti se on tuolla hyllyssä pysytelly ihan koko ajan! En ole katsonut sitä kuin kerran ja sillonkin laskeakseni päiviä lomalla uuden lukukauden alkamiseksi.

 

Tämä elämä on täällä ollut ihan erilaista, kun Suomessa. Ei missään oo kiirettä! Nautin siitä suunnattomasti ja luultavasti ahistun ja masennun samantien, kun astelen kotomaan tantereelle. Vai onnistuiskohan sitä olla ressaamatta kaikesta? Vaikka otin niin paljon kursseja ens vuojeks kouluunkin? Ja on maisterikonsertti. Kuulostaa pahalta, hm.

 

Täälläkin oon nyt menny monelle kurssille. Mutta ei silti oo yhtään kiire. Ehkä se johtuu siitä, että osaan olla enemmän oma ihteni, kun kukaan ei vieläkään oikein osaa odottaa multa mitään. Opettajat ei vielä tunne mua. Saan olla vaikka ihan huono kaikessa. Tai olla vaan just se mikä oon. Enkä yritä olla yhtään parempi missään tai näytellä hyviä puoliani ja piilotella niitä heikompia. Koitan vaan olla. Säästyy kaikki ressaamisenergia paljon parempia ja tärkeempiä seikkailuja varten!

 

Välillä mietin, että voi kunpa saisi jonkun näytönpaikan ja saisin vetää jonkun huiman soolon, että kaikki huomais, että kyllä mäkin ossaan. Mutta sitten ajattelen, että kyllä senkin aika vielä tullee. Ei pidä turhaan kiirehtiä, kun voi vieläkin nautttia tästä omana itsenään olemisesta täysin rinnoin. Maltti on ollut nyt aika valttia.

 

Tätä mä olen vähän oppinut täällä Tansaniassa ja toivottavasti opin vielä lissää. Vaikka nyt sovittiinkin jo yhet lauluharkat perjantaiks kolmen tytön kans ja ensimmäinen ajatukseni oli: ”Iiiik, mun kalenteri on siellä hyllyssä, miten mä nyt tämän muistan?” Ehkä se on piakkoin kaivettava käyttöön. Tai ehkä sittenkin vasta Suomessa.