On tullut aika loppukoonnin. Selvittää vielä ajatuksia Tansanian suhteen. Ikävä on. Haikeaa on. Mutta toki oli ihan parasta palata heinäkuussa Suomeen, jossa oli kuumempaa, kun Tansaniassa! Ja nytkin vielä on hyvä, mulla on Suomessa juuret, joitten päällä on tukevaa olla ja hyvä elää. Niihin juuriin kuuluu perhe, ystävät ja sukulaiset, kaikki rakkaat paikat ja olotilat ja muistot. Tansaniassa ikävöin Suomeen, nyt ikävöin Tansaniaan. Samalla kestoikävöin Viron kavereita, ja muutamaa ihanaa saksalaista, ruotsalaista Sannaa ja varmaan tosi montaa muutakin, jotka ei nyt tuu mieleen, mutta on sydämessä kyllä. 

 

Selitin facebookissa yhdelle kaverilleni tsättäillessämme, että ikävä on kuin pikkuruinen koira, joka seuraa minua nyt uskollisesti kaikkialle. Välillä se tarraa kinttuun kiinni ja on tosi raskasta raahata sitä mukana, välillä se osaa jo vähän irrottautuakin ja seurata kauempana.

 

Kaikki kysyy, että miten olen sopeutunut takaisin Suomeen, tietenkin. Niin kuuluukin kysyä. Ja kai mä olen tosi hyvin taas tähän elämään sutjahtanu, liiankin hyvin. Menin heti tultuani töihin Kiuruveen seurakunnan rippileirille, jossa on niin tiukka päiväohjelma ja opella paljon mielessä, ettei paljon ehikkään muuta, kun täyttä elämää teinixien kanssa. Paitsi iltaisin kaivata ja ihmetellä, että mitä kummaa tämä nyt on, kun kaikki ihmiset on yhtäkkiä niin oudon vaaleita ja sähkötkin vaan on kokoajan, eikä ne pätki. Ja pikkuasioista valitetaan! Minäkin!

 

Se oli silti ihan vasta, kun elin puol vuotta ilman vessanpönttöä, pyykinpesukonetta, ilman jääkaappia tai minkäänlaista keittiötä. Mulla oli tasan kaksi laitetta: silitysrauta ja veenkeitin. Silitysraualla piti silittää erityisesti pikkuhousut ja sukat, sekä vaatteitten saumapaikat, että loiset, jotka voi sutkahtaa vaatteista ihon alle kuolis. Veenkeitin oli meillä teen ja jonkun verran ruokahommiakin varten. Loppuaikanani opin kuitenki, että se on asuntolahuoneissa kielletty paloturvallisuusriskin takia, kun sähköverkosto on niin huono, ettei semmosta äkkisähkönsyöjää oo turvallista käyttää. Olivat tehneet tarkastuskäyntejä, mutta onneks superovela kämppikseni Manthumbo ehti piilottaa veenkeittimen kattoluukustamme ja vielä tiedottaa lähimmille naapureille pistokeikalla olleitten tarkastajien tulosta, joitten eelle puskaradion tiedotuspalvelu siis hyvin onneksemme ehti.

 

Olen ollut rippileireillä kanttori-opena ennenkin, sujahin niihin hommiin siis ihan samallalailla kuin aikaisemminkin. Niin noppeesti, että riparin jälkeen mietin, oliko koko Tansanian reissu vaan pelkkää unta! Aloin miettiä mistä voisin huomata sen, mitä jälkiä Tansania minuun jätti. Piti vähän miettiä ennenkö keksin.

 

Ainakin kokonaisemman olon. Olin Tansaniassa kokonaisempi, enemmän oma ihteni. Ja se johtui kai siitä, että kelpasin omana itsenäni, kun en voinu olla mittään muutakkaan, eikä minulla ollu maailmalle mittään muutakkaan näytettävvää. Ja se riitti. Siinä kaikki.

 

Haluaisin oppia sitä taas lisää. Kokonaisena olemista. Sitä, ettei minun tarvihe mahtua mihinkään muottiin tai olla jonkunlainen muu, vaan minä itse olen jo täydellinen muotti itelleni, ja mahun siihen kyllä aina, koska se muotti venyy mun mukana suuntaan jos toiseenkin, minne ikinä vaan haluan sitä venyttää, koska se on just mulle sopivan kokonen. Pienet lapset ymmärtää tämän joka puolella maailmaa niin paljon paremmin kuin me aikuiset! Viisaat, superhyperviisaat lapset!

 

Tansaniassa ei missään, ei ikinä missään ollu mittään mainoksia, jossa esiintyi vähäpukeisia ”täyellisiä ihmisiä”. Mainoksia oli vähänlaisesti, ja jos niissä joku esiintyi, niin vaatteet päällä oleva kaunis, ihan tavallinen ihminen kaikkine läskeineen ja pystynenineen, tai muine piirteineen, minkälaisia nyt oli Luoja hänelle sattunu luomaan. Ihmisen näkönen ihminen. Nyt kiinnitän Suomen mainoksiin huomiota ihan jokapuolella missä liikun, pääkaupunkiseudun kauilla ja metrotunneleissa, lehtimainoksiin ja nettimanoksiin. Sillon harvoin, kun pääsen kahtommaan elokuvia tai telkkaria niin sitäkin kautta. ”Täyellisen ihmisen” malleja on kaikkialla! Niitä tulvii ihmisen sisään jokaista aistikanavaa pitkin, erityisesti näön kautta! Mä vihaan sitä. Tosissaan vihaan! Haluan äkkiä takasin Tansaniaan, tää on niin kieroutunutta hommaa.

 

Tansaniassa tajusin, että mulla on aika huono itsetunto. Että siitä johtuu esiintymisjännitys, riittämättömyyden ja alemmuuden tunteet. Se, että moni asia pelottaa. Olen kuin parantunut, uudesti syntynyt, edes vähäsen jotakin sinneppäin.

 

Vaikka sitäkin olen miettinyt, että kun matkustaa, hajottaa samalla sieluaan. Kylvää sydämen palasia joka paikkaan, josta niitä sitten kaipaa takaisin ja jos ei heti pääse lähtemään niin kärsii. Vähänniinku Voldemort hajottaa sielunsa Harry Pottereissa. Hui kauhistus, onks tässä siis mittään järkee? Koitan muistaa, että ikävä kertoo rakkaudesta. Siitä, että onnellinen on se, joka ikävöi, koska sillä on mitä rakastaa, mitä ikävöiä ja ylleensä sekin mihin palata. Kai tämä on juuri sitä rikkautta. Mulla on niin paljon, olen saanu antaa omastani ja saanu aina moninkertasesti takasin! Ehkä sittenkin kannattaa mennä maailman ääriin.

 

Viron kielellä, kun sanoo, että on paha olo, fyysisestikin niin sanotaan: ”Mul on süda paha.” Siis, että mulla on sydän huonona. Se on käsittämättömän fiksusti sanottu! Sitähän se just tarkottaa, viisaat sukulaisemme virolaiset!

 

Ps. Mulla on menossa jo uus hakuprosessi Tansanian kottiin, samaiselle Makumiran luterilaisen yliopiston musalinjalle, tosin tällä kertaa opettajan hommiin. Hain sinne Suomen Lähetysseuran vapaaehtoseks. Vielä on epävarmaa, että pääsenkö, mutta tulkaa sitten käymään, jos meen sinne takasin, terapiamaahan, paratiisiin! Jos saan tuon pestin, niin saan varmaan ihka oman asunnonkin, jonne voin majottaakin jokusen! Tässä syksyn mittaan selviää mun elämän jatko! Ennen sitä koitan valmistua Sipeliuskoulusta, ja melko rankka vuosi taitaa ollakin eessä, hurjaa suorastaan. Mut onneks mulla on nyt ehkä taas aika hyvä porkkana, nimittäin tuohon vapaaehtospestiin vaaditaan Musiikin maisterin-tutkinto..