Kirjotin joku aika sitten blogitekstin myös Changemakerin Muutosvoimaa-blogiin. Aika yleistä Afrikkapohdintaa ja semmosta. Sen voi käyä lukemassa täällä ken tahtoo: http://www.changemaker.fi/parempi-elama/

 

Joka ei tahtonu niin sille kerrottakoon, että vertailin tuossa Parempi elämä-nimisessä kirjotuksessani tätä afrikan yhteisöllisyyttä Suomen oloihin. Sen kirjoittaminen sai minut pohtimaan tätä yhteisöllisyyttä vielä enemmänkin. Tai oikeastaan tajusin, että olen sitä kokoajan täällä ja jo ainakin Namibiassa asuessani pohtinut. Siksi, että se on oikeestaan täällä se kaikkein hienoin asia ja afrikkalaisen elämän A ja O.

 

Tällä hetkellä kuulun ainakin seuraaviin yhteisöihin: musiikinopiskelijoihin, Neemakuoroon, vaihtariporukkaan, naapuriporukkaan, Katrin ja Leenan kanssa Makumiran suomalaisiin, facebook+ muuhun nettielämään, jonka kautta elän myös elämää Makumiran ulkopuolella. Seuraavaksi pikkuruisenlaisesti sepustusta näistä kaikista.

 

Tämän Makumiran luterilaisen yliopiston musiikinyksikkö on pikkuruinen yliopiston muihin tiedekuntiin verrattuna. Meitä opiskelijoita on jotain 25-30. En tiedä ihan tarkkaan, kun aina välillä joitain tyyppejä ilmaantuu ja kun kyselen, että keitä ne on niin mulle vastataan, että ”Ai etkö tiiä, se on se, se opiskellee kakkosvuosikurssilla...” jne. Kuitenkin meitä on niin vähän, että me kaikki yleensä koulua käyvät tunnetaan toisemme ja mäkin taian nyt jo muistaa kaikkien nimet. Jokaikinen koulukaveri kohtelee minua kuin kukkaa kämmenellä, kukaan heistä ei ole ikinä kerjänny minulta rahaa (olis kiva tietää minkälaiset palopuheet amerikkalaiset opet on niille pitäny musta ennen kuin saavuin!) ja ennen kaikkea olen yksi joukosta. Minua pidetään erinomaisena nuotinlukijana ja laulajana ja kanteleen ja klarinetinsoittajana (öhm..) jota ehkä näihin vasta aikuisena länsimaiseen musiikkiin tutustuneisiin olenkin. Koulukavereitten kanssa on yleensä aina kivaa, ainakin sitten, jos saan ne ilmaantumaan paikalle. Yhteinen kokoontuminen on ehdottomasti suurin haaste, ja osittain se kyllä johtuu siitä, että kaikki on niin kiireisiä täälläkin! Uskomatonta, ollaanhan sentään Afrikassa! No, nyt oon oppinu, että kiirettä on täälläkin, siihen vaan ehkä suhtaudutaan hiukan eri tavalla kuin Suomessa. Tosiasia on, että monet suomalaiset on kyllä ihan tosi pinnakireellä nipottavia tosikkoja afrikkalaisten rinnalla. Minäkin siis muitten joukossa, vaikka yritän täällä oppia olemaan himpun rennompi ja olemaan ressaamatta turhia.

 

Toinen yhteisö, jossa elän erittäin tiivistä elämää on tuo yliopiston opiskelijoitten kirkkokuoro Neema(=armo). Aktiivisia Neemakuorolaisia on about 60 + sitten ne jotka on kirjoilla ja käy aika harvoin harkoissa. Kaikkien kuorolaisten nimiä en muista, mutta suurimman osan kyllä. Kuorossa on tosi lämmin ja välittävä ilmapiiri, ja paljon hyviä ystäviä, jotka varmaan saa mut sinne aina menemään, vaikka harkkoja on melkein joka ilta ja jokaikinen sunnuntai 1-2 jumalanpalvelusta laulettavana. Enkä ymmärrä ikinä kaikkee, kun siellä puhutaan pelkkää swahilia kokoajan. Välillä muistavat kyllä tulkkaillakin. Neemakuoro on opettanu mulle täällä yhteisöllisyydestä varmasti kaikkein eniten. Meidän Nairobin matka oli jotain tavattoman hienoa. Oma parini Thomas huolehti minusta suurella sydämellä, eikä hän ollu ainoo, kaikki huolehti toisistaan. Eikä se ollu yhtään ärsyttävää, vaan pikemminkin suloisen koskettavaa! Yhtenä päivänä täällä Makumirassa yksi meiän kuoron johtajista oli ryöstetty veitsellä uhaten, kun se oli liikuskellut yöllä ylipiston portin ulkopuolella. Meillä oli seuraavana iltana harkat klo 20-22, ja sen jälkeen me lähettiin kaikki 50 harkoissa ollutta sen pikku asuntolahuoneeseen kylään ja piettiin siellä pieni hartaus, jossa rukkoiltiin yhessä johtajan ja myös varkaan puolesta (yksi varkaista oli tapettu, koska se porukka oli ryöstäny monia ja kyläläiset oli suuttunu siitä kamalasti ja sitten ne oli tappaneet sen rosvopäällikön. Kämppikseni kommentoi asiaa niin, että ihmiset aattelee, ettei polliisi pane tuommosia vankilaan, vaan päästää ne käsistään ja siks kyläläiset ei luottanu polliisiin..). Mulle se yhteinen hartaus yhteisessä änkäytymistilassa oli kuitenkin jotain sanoinkuvailemattoman koskettavaa! Ja sitten, kun meillä kerran oli kuoron kokous myös ei-niin-kamalan-tilavassa-huoneessa, enkä ymmärtäny paljoo, eikä mua ihan suoraan sanottuna ihan maailman eniten jaksanu kiinnostaakkaan kuoron ens vuoden asiat ja menin sitte siihen parin metrin päähän pihakuistille kirjottamaan korttia mummulle lämpimään auringonpaisteeseen, niin eikös vaan viis eri kuorokaveria käyny vuorotellen kysymässä multa, että mikä hätänä ja miks lähdin pois, sekä kutsumassa takaisin sisälle. Sen jälkeen ymmärsin, mun PITÄÄ mennä takaisin ja mun PITÄÄ istuapönöttää siellä tyhjänpanttina, vaikka olis sata muutakin asiaa tehtävänä, koska OLEN OSA SITÄ YHTEISÖÄ, joka ei ole kokonainen, jos puutun. Noniin. Aika hienoa.

 

Sitten on tämä naapuriyhteisö. Mun kämppiksen, Manthumbon kanssa jutellaan melko avoimesti mistä vaan, ja meille on tullu melkein perinteeksi puhua iltaisin auki kaikki mieltäpainavat askareet ja terapioida toisemme ennen nukkumaan menoa. Tässä pikkumökissä on tosiaan neljä kahden hengen huonetta. Olen aika tuttu nyt jo kaikkien tyttöjen kanssa, meitä on kolme lakimiesnaisopiskelijaa, yksi teologianopiskelija, yksi englanninopeopiskelija, yksi swahilinopeopiskelija, yksi maantiedonopeopiskelija ja minä musiikinopiskelija. Käyn kylässä jonkun luona melkein päivittäin. Yhellä tytöllä oli vasta paha malaria, sen piti olla kolme yötä sairaalassakin. Ja kun hän pääsi kotiin, passattiin sitä sitten vuorotellen, ettei tartte lähtee kuumeisena hoipertelemmaan minnekkään. Minä hain vaan pullovettä ruokalasta. Naapurit myös opettaa mulle swahilia kilpaa, mikä on tietenkin hauskaa. Englanninopeopiskelija Manthumbon kanssa tosin puhutaan vaan englantia, hän varmaan puhuu kaikkein parhaiten englantia kaikista kohtaamistani tansanialaisista, joten saahaan toisistamme aika hyvin selkoa. Yhtenä iltana me myös jumpattiin yhessä parin lakimiesnaisopiskelijan kanssa. Kannustettiin toisiamme ja huomattiin, että kullakin meistä on vahvuutensa, minä olin notkein ja yks hyppi parhaiten narua ja yksi jaksoi olla pisimpään lankkuasennossa (hirvittävän voimille ottava mutta hyödyllinen lihasliike).

 

Neljäs mainittava asia on ehottomasti vaihtariyhteisö. Se on varsin pikkuruinen, meitä on nyt vaan kolme, eli minä, ruotsalainen Sanna ja saksalainen Anne. Vaikka meistä ei oo kukaan afrikkalainen, niin huomaan, että meidänkin yhteisössämme on paljon afrikkalaisia piirteitä. Muistetaan kysellä kuulumisia toisiltamme, ollaan aitoja ja läheisiä eikä piätellä tunteitamme turhaan. Sannan ja Annen kanssa voi aina ihmetellä näitä kulttuurien välisiä outouksia ja jakaa muutenkin paljon, samassa elämäntilanteessa kun ollaan! Olis varmaan ihan kamalaa olla täällä yksin ainoana vaihtarina, nämä mahtavat naiset ovat mulle niin käsittämätön voimavara, että sen tajuaa aina vasta sitten, kun joudutaan olemaan erossa toisistamme, esim. nyt, kun Sanna lähti viikoks Nairobiin ja Anne vaan muutamaksi päiväksi Arushaan saksalaisen vanhemman pariskunnan vieraaksi. Tekstailen niille kokoajan, ja ikävästähän se kertoo, jos mistä!

 

Suomalaisia täällä on mun lisäksi nyt kaksi opettajaa. He ovat molemmat myös Suomen Lähetysseuran lähettejä. Toinen heistä, Katri tarjoaa mulle miehensä Kilasin kanssa joka maanantai lounasta! Jos ei olla liian kiireisiä olen saanut myös vuodattaa murheitani erityisesti Tansanian koulumaailmasta, niin yliopistosta kuin alemmistakin tasoista Katrille, joka on ollut töissä Tansanian koulumaailmassa melkein neljätoistavuotta ja osaa vastata melkein kaikkiin kysymyksiini! Kiitos Katri!!

 

Niin, sitten on vielä se Facebookelämäni ja sähköpostit, sun muut, tämäkin blogi. Netissä eläminen on kyllä ittensä hajottamista jos mikä, mutta myös ikävän torjumista, kun saan siten olla yhteyksissä kaikkiin muun maailman yhteisöihini. Kai sitä jättää aina osan sydämestään joka paikkaan missä käy, mitä rakkaampi paikka ja ihmiset, sitä isompi palanen sydämestä lohkeaa. Silti teen tätä kokoajan. Häivyn ja palaan takaisin. Nyt, kun mun lähtöön on alle kuukausi, tansanialaiset ystävät on alkanu kysyä painokkaasti, että tulenhan ihan pian takasin. En osaa vastata niille muuta, kun että jos Jumala suo niin toki tulen. Täällä on ollu kerrassaan ihanaa! Vaan pian, kun joudun taas muutoksen eteen, jättämään hyvästejä on sydämeni entistä enemmän hajalla, ja mun pitää aina vaan opettella elämään entistä rikkinäisemmällä sydämellä. Mutta ehkä ne jäljelle jääneet palaset sitten jotenkin aktivoituu toimimaan entistä paremmin?

 

Ps. Facebook auttaa mua myös uuden kodin löytämisessä pääkaupunkiseudulta. Meillä on siellä komuuniryhmä, toivottavasti kohta saatais jonkunlainen kiva yhteisökoti pystyyn!