Töihin Katuturan köyhään osaan ja yliopistolle kuljen yleensä kaduilta bongattavilla takseilla. Tänään päädyin jo toista kertaa tällä Namibian reissulla sellaisen taksikuskin kyytiin, joka uskalsi myöntää, ettei osaa kirjoittaa edes omaa nimeään. Voi Suomen Lähetysseura mihin testiin tämän maailman laitoitkaan, kun johdatit minut pitämään kirjaa työmatkoistani ja pyytämään kuskilta nimmarit päälle. Yleensä saan nimmarien kera naurun ja mahdollisesti puhelinnumeronkin, mutta välillä esiintyy toinen ääripää. Se ensimmäinen kirjoitustaidoton oli vanha pappa, oikein kiltti ja vei ihan niin pitkälle, kun vaan uskalsi kivikkoista tietä ajaa, etten joutuis yhtään kävelemään. Tämän päiväinen tapaus huolestutti enemmän. Kuski oli tuskin minunkaan ikäinen. 

Pystyn päättelemään jo autosta aika paljon. Tämä oli varmaan vanhin auto, jossa olen täällä ollessani istunut. Penkit ja kuskin vaatteet olivat aika risaiset. Hän jutteli toiselle miehelle, kyytiläiselle, kunnes tultiin hänen päätepysäkilleen. En oikein osannut siinä mitään small talkiakaan sitten viritellä, joten päästiin loppumatka yliopistolle hiljaisuuden vallitessa. 

Kun sitten päästiin perille pääkampuksen portille, jota pitemmälle taksit ei saa ajaa (siitä on mulla sitten vielä vajaan kilometrin matka stadionille, jonka katsomon alla kuoro ja musiikkiryhmä kokoontuu, mutta hyvää tietä kävelee ihan mielellään) ojensin kuskille vihkoani ja kynää ja selitin, että tartten sen allekirjoituksen, kun tää on tavallaan työmatka ja saan rahat myöhemmin takasin. Kuski painoi päänsä alas ja sanoi häpeillen hiljaa, ettei osaa kirjoittaa. Että ei ole koskaan käynyt koulua. Huh, en osannut odottaa, en itseni ikäiseltä. Sitä kyllä, ettei siellä koulussa ole oppinut paljoa mitään, se lienee aika monenkin minunikäisen ja nuoremman, nykypäivän afrikkalaisen koululaisen todellisuus. Mutta, ettei hän ole päässyt kouluun koskaan. Olin siinä sitten ehkä hämmennyksestäni niin häveliään kiinnostunut, että kehtasin vielä esittää jatkokysymysken: ”Miksi?” ”No, meillä oli maatila.” Vastasi kuski. No, sehän selittääkin. Töitä ihan pienestä asti, ei vaihtoehtoja. 

Samalla piti laskea tietenkin se, kauanko itse olen koulujen penkkejä kuluttanut. Huhhuh, 24 vuotta. Eskari, peruskoulua se perus 9 vuotta. Sitten 3 vuotta lukiota. Lukion jälkeen ihana vuosi Ala-Könni-opistossa Kaustisella. Sitten ammattikorkeeseen Kokkolaan, jossa ensin kolme vuotta, sitten vuosi vaihtarina Viljandin kulttuuriakatemiassa, sitten vielä vuodeksi Kokkolaan ja pam, Musiikkipegagogiksi pääsin. Vaan vuosi väliä ja taas mentiin, Sibiksen kamuosastolla, neljä ja puoli vuotta enemmän tai vähemmän opiskellen ja töitä sen ohella tehden, sekä sekin puuttuva puolikas Tansaniassa vaihtarina. 24 vuotta kaikkinensa. Ja mikä pahinta, mielessä potee kokoajan kysymys: ”Mitäs sitä sitten seuraavaks opiskelis?” Koitan vakuutella nyt itelle, että joku kansalaisopiston kurssi, leiri tai viikonloppukurssi korkeintaan. Nyt ei hetkeen mitään sen vakavampaa. Sitten vasta, kun oon taas tosissani tylsistyny työelämään, tai tosissaan tarttee täydennyskouluttaa itteensä. 

Minä olen siis opiskellut melkein koko ikäni, 31-24 = 7 vuotta vaille, joista viisi oli jo ennen eskariin lähtöä. Mitähän se kuski on elämässään tehnyt?

Viime viikolla käväisin nopean parin päivän reissun Namibian pohjois osassa, siellä minne Suomalaiset lähetyssaarnaajat ensimmäisenä suuntasivat 1800-luvulla. Oniipan kylässä, Onandjokven sairaalassa minua tuijotettiin. Siitä sairaalasta saa olla ylpeä, 156 vuotta sitten lähetystyöntekijä, lääkäri Selma Rainio perusti sen, ja se on vaan laajentunut ja laajentunut ja suosio on hirmuinen. Sairaala ihmisten lähellä. Mutta joo, kun astuin portista, olin todellakin ainut valkoihoinen. Mitä tuo täällä tekee? Miksei se mene rikkaitten vastaanotolle jo on kerran sairas. Kävelin alueella tietämättä minne mennä. Halusin mennä lastenosastolle, sinne ehkä kehtaisi mennäkin. Mutten muistanut enää 5,5 vuoden jälkeen missä se on, enkä löytänyt sinne. Mutta löysin kirkon, jes! Sinne nyt ainakin voin mennä. Hyväksi onnekseni pikkuisessa sairaalakirkossa oli pastorikin paikalla. Rupattelimme hetken ja kertoessani haaveistani käväistä lastenosastolla pastori lähti mukaani. JES. En olis muuten uskaltanutkaan. 

Päästyämme sinne kysyin hoitajalta, että voinko kurkistaa huoneisiin. Ovet oli kaikki auki jokatapauksessa. Hoitaja kertoi, että kuutoshuoneessa on kiireellinen tilanne, mutta muihin huoneisiin toki. Ensimmäinen huone, johon kurkistin ei ollutkaan potilashuone, vaan siellä taisi istuskella kaksi jonkinlaista työntekijää, toisella noin puolivuotias vauva sylissään. Hoitajat kertoivat, että lapsen äiti oli kuollut täällä sairaalassa viimevuoden lopulla, vauvan isästä ei ole tietoakaan ja äidin puolen sukulaiset eivät halua lasta luokseen, vaikka hän oli täysin terve ja oli ihan turha pitää häntä siellä sairaalassa. Mutta niin vaan tämä tytär oli jäänyt sairaalaan hoitajien hoidettavaksi. Varmaan hän päätyy pian orpokotiin, kertoivat hoitajat. Toinen heistä naureskeli, että ota tästä mukaasi. Vastasin, että voi kumpa se ei olis niin vaikeeta säätämistä. Ottaisin heti tytön mukaani. 

Sitten kiertelimme potilashuoneita. Pari jalkansa loukannuttakin lasta, mutta suurin osa heistä oli sairaalassa aliravitsemuksen takia. Ja sitten yksi pieni ja itkuinen lapsi, jonka äitikään ei vielä tiennyt mikä lasta vaivasi. Toivottavasti pian selviää vaivan laatu ja hoitokin löytyisi. Kutoshuoneessa näytti tosiaan kiireiseltä. Lääkärikin oli paikalla ja kierteli yhden sängyn ympärillä, johon kulki johtoja ja letkuja ja jossa joku kone piipitti. Viimeisessä huoneessa nukkui kaksi lasta patjalla, enkä aikonutkaan sisälle, kunnes eräs nainen tuli hätistelemään meitä sisälle. Hän puhui pastorille Oshiwamboksi, enkä ymmärtänyt. Patjalla makasi pieni tyttö ja hänen isoveljensä, jolla oli sairaalan rannekkeet. Kysyin pastorilta mikähän häntä vaivasi ja aliravitsemus, se taas. Sitten nainen, lasten äiti ja aika nuoren näköinen puhui yhtäkkiä minulle: ”Minä annan tämän tyttären sinulle. Tämän pienemmän. Ole hyvä.” Voi itkujen itku. Selitin taas byrokratiasta ja siitä, että hänet vietäisiin viimeistään lentokentällä minulta pois, kun lähden.. Nuori äiti kuunteli hymyilemättä. Vähän kauhistuneena mietin, että oliko hän tosissaan antamassa nuorimman lapsensa mulle, ihan tuntemattomalle ihmiselle, jonka oletti olevan itseään kuitenkin rikkaampi. Niinkuin varmasti olenkin. 

Lähdettyämme osastolta pastori vielä sanoi turhautuneena, kuinka häntä ärsyttää nuo nuoret vanhemmat, jotka vaan tekevät lapsia ajattelematta sen kummemmin minkälaiseksi elämä lasten myötä muuttuu. Eivät osaa, eivät halua, eivät hae töitä ihan vaan laiskuuttaan. Ajattelin, että kurja jos on näin. Mutta kurja jos on myös niin, ettei yrityskään auta. Tasan ei käy onnen lahjat. Voi kuinka voikaan kaivata kelaa, sosiaalihuoltoa, jotain paikkaa jonne voisin nyt itsekin käydä sanomassa, että hei antakaa nuille rahaa. Käännyin sen verran takasin, että kävin viemässä sille äidille kadunvarresta ostamani pussillisen viinirypäleitä ja sanoin, että annathan näistä sitten lapsillekin! 

Tänään olen päässyt telttasaunaan ja huomenna pääsen elokuviin! Rikkaitten luksusta. En pysty täällä oikein kattomaan mitään, välillä en edes pienen pieniä videon pätkiä. Netticrediitit syöpyy pienimmästäkin, melkein kaikki mun rahat menee täällä nettiin. Se on kallista. Ei sitä Suomessa arvakkaan, miten luksusta on vaan töllöttää netflixiä tai areenaa! AAH! 

Arvomaailmani saa taas järjestäytyä uuteen uskoon. Se on sekä raskasta, että niin ihanaa, että sen takia kannattaa elää. Haluaisin taas kutsua kaikki maailman ihmiset afrikkaan. Näkemään nämä aidat, pohtimaan omia aitojaan ja elämää niitten takana. Ja jos en voikkaan kaikkia ihmisiä, tai edes kaikkia tuttujani tänne tuoda, koitan tuoda teille tuliaisena palan afrikkaa, afrikkaa sydämessäin.