Mun pääsiäinen vierähti Neema-kuoron kanssa Nairobissa. Me oltiin siellä Jerusalemin luterilaisen seurakunnan vieraita. Reissumme aikana mulle selvis, että melkein kaikki Jerusalemin asuinalueen ihmiset olivat entisiä tansanialaisia. Ja melkein sanomattakin lienee selvää mikä on seudun elintaso. Ihmiset olivat muuttaneet sinne paremman elämän toivossa. Siisti, Saksalaisen Eine Welt-mission lähetysjärjestön rakennuttama kirkko ja nuortenkeskus sijaitsevat keskellä slummialuetta.

 

Menomatkalle päästiin lähtemään Makumirasta vaan tunnin odotuksen jälkeen, eli melkein heti! Matka sujui melko sutjakkaasti. Meille arvottiin istumaparit linkkuun, minä sain parikseni nuoren ekaa vuotta teologiaa opiskelevan Thomaksen. Thomaksen kanssa matkat sujuivat enimmäkseen kieliä opiskellen, mulla oli mukana Mambo Vipi, suomalainen swahilin alkeisoppikirja, josta minä pänttäsin swahilin sanoja ja Thomas pänttäsi huvikseen niitä suomenkielisiä, vaikka oikeesti sen olis pitäny opiskella kreikkaa.

 

Päästessämme perille Jerusalemin kirkon pihaan oltiin meitä siellä vastassa suuren hämmästyksen vallassa. Varsin noppeesti selvis, ettei kukkaan ollu paikanpäällä oikein tienny, että tullaanko me oikeesti, minä päivänä tai mihin aikaan päivästä me tullaan, jos tullaan. Vastaanottavat kenialaistansanialaiset myös luuli, että meitä tulee 35, mutta kappas, meitä tulikin 65 (Tässä kohtaa toivoin, että niitten about 40 matkamme puolesta pidetyn rukoushetken lisäksi olisimme voineet ottaa käyttöön Jumalan ihmisen välityksellä keksimän tekniikan ja kertoa edellä mainitut asiat kenialaisille etukäteen). No, petipaikkoja järjestyi meille rivakkaan tahtiin 50, eli melkein puolet meistä siis nukkui sängyssä kahestaan kaverin kanssa. Mulle tietenkin annettiin oma sänky, mimi ni mzungu (=minä olen valkoihoinen). Naisia haettiin pikapikaa kirkon pihamaalle kokkaamaan meille ruokaa. Yritin viihdyttää aina välillä niitten muksuja, että saivat ruoat valmiiksikin. Yhtenä päivänä auttelin myös keittiöhommissa (keittiö oli tietenkin nuotio pihalla+pöytä) ja opin leipomaan tsapati-leipiä. Aika paljon meille kokattiin iltaisin liharuokia (mikä tuntuu minusta erittäin epä Itä-Afrikkalaiselta), mutta me oltiin niin kunniavieraita ja Kenia nyt on rikkaampi, kun Tansania. Minä ja ainut ikinä kohtaamani afrikkalainen kasvissyöjä Emmanuel syötiin riisiä ja salaattia ja mun varastoimia pähkinöitä, hyvin niillä eli viis päivää, kun lounaaksi sai papujakin. Välillä nuorten keskuksesta loppu vesi, mutta sitäkin riitti kaikille, kun jokainen tilkka jaettiin. Mun kuorokaverit huolehti musta niin hyvin, etten tarvinnu herätyskelloa, yleensä sain herätyksen siinä vaiheessa, kun viimeset vedet oli ämpärissä mulle säästettynä ja mun piti mennä äkkiä peseytymään, ettei vaan kukaan vahingossa käytä mulle säästettyjä vesiä. Kyllä siinä sai olla sitten ihan kiitollisin mielin siitäkin kylmästä sankosta kaaetusta-suihkusta, jonka osakseen sai.

 

Kiirastorstain ja pitkäperjantain tilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissa ihmettelin, kuinka kirkko ei täyttyny ihan täyteen asti. Se oli mulle outoa Afrikassa. Ajattelin, että ehkä lähistöllä on joku toinen kirkko, joka vetää ihmisiä enemmän. Meillä oli aika paljon laulamista heti torstaina ja perjantaina, eikä aikaa jääny oikein millekkään muulle, kun perustarpeiden tyydytykseen ja laulamiseen. Perjantai-iltapäivällä meillä oli kuitenkin yllättäen vapaa-aikaa, en ollu ymmärtäny mitään selostuksista, kun kukaan ei tulkannu, mutta ainakin kaikki vaan lojui sohvilla eikä tehnyt mitään. Sitten linkkuparini Thomas tuli sanomaan mulle, että mun pittää mennä nyt heti nukkummaan, kun yöllä valvottaan. Aha. Menin huoneeseeni, ja siellä olikin nukkumassa kaikki huoneemme tansanialaiset. Vaan minä ja Sanna puututtiin. Menin ottamaan tirsat, Sanna sai kuulla tämän olleen nukkumistauko vasta, kun tauko loppu eikä enää ollu aikaa nukkumiseen.

 

Perjantai-lauantai yönä me mentiin kirkkoon laulamaan ylistyslauluja. Sannan kanssa keksittiin, että voitais laulaa ja opettaa toisille yks tosi tosi helppo ruotsalainen laulu, jossa oli tyyliin kaks virkettä sanoja. Kirjotettiin niistä pikkulappujakin. Minä mietin, että jos on aikaa, niin voin laulattaa vielä pienenpienen leppäkertun englanniks. Mutta ei ollu aikaa. Tansanialaiset ja kenialaiset veti showta, me nuokuttiin penkissä ja minä pitelin korvia tukossa, kun joku ihana oli laittanu taas kaikki nupit kaakkoon. Niin täysille, kun vaan saa. Se on yleisafrikkalainen miksausperiaate se.

 

No, päästiin kuitenkin aamuyöstä nukkumaan. Lauantaina ohjelmassa oli aamupalan jälkeen tutustumista Nairobin kaupunkiin ja sekös vasta oli kaikkien mielestä jännittävvää! Tämä reissu oli suurimmalle osalle porukastamme ensimmäinen ulkomaanmatka ikinä, ja vielä suuremmalle osalle ensimmäinen kerta niin suuressa kaupungissa. Jerusalemin srk:n varsin organisointitaitonen pastori oli kuhtunu 11 nuorta aikusta meille oppaiks ja vieläpä valinnu sellasia tyyppejä, jotka tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Sitten meijät jaettiin 11 ryhmään. Minä pyysin saaha sellaisen oppaan, joka osais myös englantia. Se pyyntö taisi olla erikseen turha, kenialaiset puhui nimittäin huomattavasti paremmin englantia kuin tansanialaiset. Lopputulos oli se, että oppaamme Viktor selitti melkein kaikki asiat sekä swahiliksi tansanialaisille, että englanniksi mulle ja vieläpä pikemmin niin päin, että minä sain muistuttaa sitä puhumaan välillä swahilia, että muutkin ymmärtää, kun minä.

 

Päivä oli tosi hauska. Pastori ja oppaat olivat etukäteen suunnitelleet meille kaupunkikierroksen, sellaisia juttuja, joita me ehkä haluttais siellä nähä. Ensin me mentiin parilla paikallislinkulla keskustaan, ja päädyttiin moottoritien yläpuolelle sillalle. En ite ensin tajunnut ees, että siihen oli tarkotus pysähtyä. Luulin, että kävellään vaan sillan yli. Mutta tansanialaiset ystävät, voi ystävät hyvät, nehän rupeskin ottamaan ihan hulluna kuvia siitä tiestä! Tylsästä, 3+3-kaistaisesta olikohan se nyt Nairobin ja Mombasan välillä kulkevasta moottoritiestä. Äh, minen ees tajunnu, että joku tie voi olla matkailukohe. Mutta mulle oli kyllä ihan hyvä matkailukohe nähä tansanialaisten ystävien ilo siitä tiestä! Otin niistä paljon kuvia, kun olivat niin hassuja ja halusivat poseerata niin, että moottoritie näkkyy taustalla.

 

Sitten me kierreltiin sillä paikallislinkulla joku lenkki, ainakin mentiin kuuluisan Kenyatta-yliopiston pääkampuksen ohi. Kenyatta oli itsenäisen Kenian eka presidentti (Viktor-opas kertoi, että Kenia itsenäistyi vuonna 1963, eli pari vuotta myöhemmin kuin Tansania!). Me nähtiin sitten pisteenä iin päälle vielä Kenyattan patsaskin. Toinen patsastelu suoritettiin Tom Mboyan patsaan luona, hän oli vapaustaistelija enne itsenäistymistä ja mies, jonka ansiosta koko maa itsenäistyi (tunnen yhden kenialaisen Changemakerin, jonka nimi on Tom Mboya, nytpä selvis senkin nimen alkuperä). Viktor johdatti meidät myös Nairobin korkeimman rakennuksen katolle, 29:teen kerrokseen, jonne maksoimme jopa 150 Kenian shillinkiä (ehkä noin reilu euro) pääsymaksua. Osa tansanialaisista pääsi ekaa kertaa elämässään hissiin! Se tuntui musta aika hämmentävältä musiikkitaloelon jälkeen, jossa ihan liian usein valihtee hissin seittemänteen kerrokseen portaitten sijasta, vaikka onkin vielä toistaseks ihan terveet jalat alla. Hississä pitelin montaa kaveria kädestä kerralla, se oli jännittävä mutta myös aika pelottava kokemus, vaikka hissi olikin ihan moderni ja mun mielestä täysin turvallisen näkönen.

 

Korkelta kahtomisen jälkeen meiän pienryhmämme päätyi kävelylle puistoon (!!!), joka on sekin Afrikassa ihan mahoton harvinaisuus. Käveleskellessämme pikkuruisen lammen ympäri ehkä noin 20 ihmistä tuli yhteensä myymään mulle jätskiä. Muihin seurueestamme myyjät eivät kiinnittäneet huomiota ollenkaan. Tansanialaiset ystäväni puolustivat kuitenkin minkä taisivat, vastasivat jokaiselle myyjälle mun puolesta ”Kiitos, ei” ja suojelivat minua kuin pikkulasta möröiltä. Tunsin salaperäisesti ylpeyttä heistä, minä kuuluin joukkoon, vaikka tietoisuus erivärisestä kuoresta elikin mukana hetkessä. Lopuksi me pysähyttiin TAAS ottamaan kuvia ja kun kyllästyin poseeraamiseen huikkasin Viktorille, että tuun kohta takas ja kävin ostamassa sen jätskin, mistä tietenkin olin kokoajan haaveillu, mutten vaan pystyny keskeyttämään tansanialaisten ystävieni mitä ihaninpia suojelusenkelin hommia. No, koitin tarjota jätskiä tansanialaisillekin, mutta ne oli ihan ymmällään: ”Kuinka sä voit tykätä siitä, sehän on ihan kylmää!!??” No, mä oonkin nyt ehkä kuitenkin, ainakin jätskistä puheen ollen vielä aika Mzungu.

 

Puistosta me lähettiin tallustelemaan takasin ydinkeskustan kuhinakatuihin päin. Viktor kyseli meiltä vielä toiveita, joita tansanialaisilla olikin muutama. Yksi ystävistäni oli mm. kuullut, että Keniasta saa parempaa maapähkinävoita kuin Tansaniasta, ja sitä oli siis pakko saada. Yksi oli vailla uutta puhelinta, yksi himosi kenkiä. Kiertelimme muutamassa kaupassa, jossa tuttuun tapaan kaikki myyjät ryntäsivät oitis minun kimppuun, vaikka minä olin porukan ainut, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta ostaa yhtään mitään, paitsi ruokakaupasta. No, ainakin tansanialaiset sai katella kaikkee rauhassa ja minä keskityin lepuuttamaan jalkojani tuolilla, joka ilmestyi salaman noppeesti alleni, kun halusin istahtaa ja annoin myyjien puheitten mennä toisesta korvasta sissään ja toisesta ulos.

 

Lopuks mentiin vielä varsin länsimaalaistyyliseen ruokakauppaan, siis sellaseen, jossa kierrellään ite ja josta saa kaikentyylistä ruokaa. Minä suuntasin oitis jugurttihyllylle, josta mukaani lähti iso purkki proteiinia, sitten himoitsin happovettä, jota Tansaniassa saa aniharvoin ja sillonkin se on melkein aina hullun kallista. Yksi tansanialainen ystävä, Dickson vaikutti olevan kaupassa melko hukassa ja seuraili minua hyllyltä toiselle. Hän ei ollut ikinä maistanut jugurttia ja valitsi ensin hyllyköstä pienen purkin. Sitten, kun päästiin vesihyllylle Dickson kuitenkin muutti mieltään, hän halusi sittenkin enemmän ostaa happovettä, jota oli maistanut kerran aikasemmin elämässään. Vasta siinä vaiheessa älysin, että sillä pojalla oli vaan 50 Kenian shillinkiä jälellä, yhteensä sillä oli siis ollut 200 KS:ä, joista suurin osa meni pääsymaksuun korkeuksiin. (200 KS on varmaan about 1,85€). Ja minä, kun olin tosiaan aatellu, että mulla on vaan ihan vähän Kenian rahaa. Just. Ostin huonolla omalla tunnolla edellä mainitut, + Pikkusuklaamunan näköisiä Pricess almondseja, joilla sain tyydytettyä mun ja Sannan suklaamunahimot sunnuntaina ja tarjottua aika monelle tansanialaisellekin. Tämän jälkeen panin kuitenkin vielä suurimman osan vaihtamistani rahoista kolehtiin Jerusalemissa.

 

Sitten alettiinkin jo olla aika piipussa joka iikka. Lähettiin Viktorin johdolla ehtimmään oikeenlaista paikallislinkkua, jolla päästäisiin takaisin Jerusalemiin. Istuin paikallislinkussa taas Dicksonin vieressä. Keskustasta rähjäinen linkku kääntyili yhä kapeneville kaduille, alettiin olla syvällä slummissa. Minä tuijotin ulos nähden välillä värikkäistä pellinpalasista rakennettuja myyntikojuja ja välillä harmaita mudalla tai jollain kakalla tiivistettyjä majoja. Sitten vastaan tuli kaatopaikka, jonka päällä oli suuri joukko ihmisiä ruokaa ja tarpeellisia asioita ehtimässä. Myös lapsia oli monen monta, katulapsia. Mulle nousi hetkessä itku kurkkuun, mutta katsahdettuani sillä hetkellä Dicksonia tajusin, etten voi ruveta siinä pillittämään. Dicksonille, kuten varmaan kaikille muille linkun matkustajille näky oli ihan tuttua kauraa. Jonkun ajan päästä Viktor huikkas, että jäädään pois. Kävelymatkaa meille ei jäänyt kuin muutama sata metriä, mutta siinäkin matkalla koin paljon. Edessämme kapealla kadulla kojun vieressä makasi mies poikittain maassa. Enää ei voinut tehdä mitään, hän oli jo kuollut. Tuntui karmaisevalta astua hänen ylitse vaan. Samalla toivotin hyvää matkaa taivaan kotiin. Siellä on asiat toivottavasti paremmin.

 

Lauantai-iltana käytiin Sannan kanssa kysymässä kuoronjohtajalta, eli mun musiikinopiskelijakollegalta Ezronilta mitä piisejä me sunnuntain messuissa lauletaan. Oltiin ymmärretty selostuksista, että ensin on kaheksalta englanninkielinen messu, ja sen jälkeen kymmeneltä tai puoli yheltätoista swahilinkielinen. Ja, että saatetaan laulaa osa lauluista alttarin eessä, eikä kuoropenkistä, jolloin sanavihkoo on vaikee pitää käessä, kun me myös tanssitaan kokoajan. Ezronin kanssa katottiin yheksän laulua, että on sitten varaa mistä valita. No, meillä oli vielä sinä iltana myöhään harjotukset, joissa laulettiin ihan eri lauluja, kun niitä mitkä oltiin varta vasten sovittu. Aamulla me kokoonnuttiin kirkkoon seittemäks, avattiin ääni ja ruvettiin reenaamaan. Taas harjoteltiin ihan eri lauluja, kun edellisenä iltana. Sitten alkoi ensimmäinen messu, jossa ei laulettu yhtään niistä lauluista, joita oltiin reenattu tai sovittu, vaan taas kerran ihan muita. Jälkimmäisessä swahilinkielisessä messussa me laulettiin yks laulu, joka oltiin laulettu aamureeneissäkin, ja muut taas ihan tuulesta temmattuja. Onneks osataan jo paljon lauluja Sannankin kans, eikä tullu keikoilla yhtään ”en-oo-ikinä-kuullukkaan”-piisiä laulettavaksi, mitä välillä kyllä tapahtuu.

 

Pääsiäissunnuntain kahen messun jälkeen olin tanssimisesta ja laulamisesta (=huutamisesta kurkku suorana) niin hikinen ja tukka pystyssä, että HUH! Niitten jälkeen piettiin vielä semmonen "konsertti", jossa kaikki sai esittää mitä halus, eli minäkin tietty jotakin niin suuren hurrauksen ja ligoloinnin säestyksellä, ettei mun laulusta ja kantelepimputuksista varmaan kuulunu paljookaan, vaikka oli hyvät mikit ja jälleen kerran yleisafrikkalainen kaikki-nupit-kaakkoon-miksausperiaate. Mun oli myös tarkotus esiintyä ihan soolona, mutta koska yksinäisyys on kirosana afrikassa en päässy kovinkaan pitkälle piiseissäni ennenkuin oli joku basistina ja kiippareita runnomassa matkassa mitä häpeilemättömimmin syntikkasoundein. Toivoin aina vaan, että saisin bändiläisikseni musaopiskelijoita, jotka hallihtee ees ne kolme sointua yleisimmistä sävellajeista.

 

Sunnuntain ”konserttimme” venähti tietenkin hyperpitkäks, eikä lopussa yleisössä ollu ennää kettään muuta, kun me kuorolaiset, sekä muutamia Jerusalemin srk:n kirkkokuoron laulajia. Silti oli hauskaa, kuorokaverit esitti monenlaisia sketsejäkin, joissa oli yleensä aina mukana paholainen, joka saa ihmiset tekemään pahoja asioita, noitatohtori, joka antaa lääkkeeksi ihmeaineita ja ihmiset ratkeaa juomaan viinaa ja sitten evankelista, joka lopulta pelastaa tilanteen. Oltiin niin väsyneitä, että kaikkein yksinkertasimmille ja tyhmimmille vitseille naurettiin eniten, ja eniten naurettiin tietenkin me ite.

 

Maanantai-aamuna meiän kaks linkkua tulikin jo aamusta, vaikka ne oli tilattu tulemaan vasta päivällä messun jälkeen. No, ei me sitten enää laulettu enempää, vaan pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähettiin menemään. Kenialaiset olivat riemuissaan meidän (yllätyksellisestäkin) vierailusta! Kaikki synnit annettiin anteeksi ja kaikilla oli hyvä mieli. Toivotettiin tervetulleeksi uudestaankin. Paluumatkalla kieltenopiskelun lomassa kysyin Thomasilta onko Kenia sen mielestä kovin erilainen kuin Tansania ja Thomas sanoi, että joo. Kun tenttasin suurimpia eroja, sain vastaukseksi: 1. Keniassa on moottoritie, 2. Kenialaisilla on kiire, eikä ne aina pysähy ees tervehtimään(!!!!!!), 3. Keniassa jotkut naiset pitää minihametta (hieman paheksuvaan sävyyn).

 

Minä itse näin tällä toisella Nairobin reissullani enemmän katulapsia, kuin ikinä ennen missään ja pidättelin monia monia kyyneileitä, kunnes itku lopulta pääsi väsyneenä Makumirassa. Kaikista suurin kokemus mulle oli silti nämä tansanialaiset ystävät ja kanssakuorolaiset, jotka on mulle niin hyviä, että liikutun vähän väliä niitten tekosista. Välittäminen ja välitetyksi tulemisen tunne on täällä jotain kerrassaan niin suurta, että jo pelkästään sen takia kannattaa tulla Afrikkaan! Mun sydän jää tänne varmaan lopullisesti nyt.