Moni onkin jo varmaan Facebook-kuviani katsellessa nähnyt minun vierailleen Merun koulun kuurojen yksikössä. Koulu on siis alakoulu, jossa on luokat 1-7 ja se sijaitsee Arushan kaupungissa. Kuurojen yksikössä opiskelee tällä hetkellä 78 lasta ja nuorta, joista suurin osa on kokonaan kuuroja, ja jotkut kuulevat vähän mutta, koska terveydenhuollon taso on mitä on ja, koska vammainen lapsi on perinteisesti palkka vanhempien pahoista teoista ja siksi erittäin hävettävä asia, en usko, että lasten kuulemista tutkitaan kovin säännöllisesti, jos ollenkaan.

 

Alunperin kuulin Arusha, hear-projektista yheltä musiikin sivutoimiselta opettajalta, Johnilta. Kyselin Johnilta sen työstä, ja John kerto tekevänsä sen 1-2 Makumira-päivän lisäksi töitä suomalaisen pariskunnan perustamassa tietokoneprojektissa Merun koululla. Jaahas, asia jäi siihen sillon vielä. Sitten vähän ennen edellisen lukukauden päätöskonserttia, kun teimme jo konsertin ensimmäistä läpimenoa tuli harkkojamme seuraamaan valkoinen nainen, jonka tunnistin heti ulkonäöstä suomalaiseks (Virossa asuessa musta tuli jostain syystä tosi taitava tunnistamaan suomalaiset joukosta). Parin tanhun jälkeen uskaltauduin sanomaan sille moi. Hän esitteli olevansa erityisopettaja, joka on täällä kolme kuukautta vuorotteluvapaan turvin tekemässä vapaaehtoistyötä kuurojen oppilaitten parissa. Samalla hän kertoi olevansa ihan kohta lähdössä takaisin Suomeen ja, että hänen pomonsa Antti on seuraavana päivänä tulossa tänne jatkamaan hänen puuhiaan.

 

Sitten eräänä päivänä kuulin suomalaiselta Katri-opelta, että Esa Ruuttunen on tulossa laulamaan Tansaniaan ja sillä on konsertti Moshin pääkirkossa. Katri kyseli mua mukaan kuuntelemaan, ja lähin mielelläni mukkaan. Katri onnistui järjestämään meille myös kyyin Arushasta tulevan suomalaispariskunnan autosta. Pariskunta esitteli itsensä Evaksi ja Antiksi. Kyytiä Makumiran kampuksen portilla ootellessamme me juteltiin Katrin kanssa kaikenlaisia opettajan työhön liittyviä juttuja, jotka jatkui luontevasti Evan ja Antin kyydissä, neljän erilaisen opettajan kesken.

 

Uskaltauduin kysymään Evalta ja Antilta mitä he Tansaniassa tekevät ja saimme kuulla kuinka Eva ja Antti olivat tehneet vuonna 2011 maailmanympärysmatkan, jonka aikana he olivat kierrelleet kouluissa eripuolilla maailmaa. He olivat päätyneet myös Arushaan Merun koulun kuurojen yksikköön, joka jäi vahvana mieleen. Sen jälkeen alkoi nimittäin Suomessa hurja ideariihi. Antti on jo eläkkeelle jäänyt erityisopettaja, joka on tehnyt elämäntyönsä Espoon pahimpien tarkkislaisten opettajana, ja Eva on alunperin valmistunut SibAn musiikkikasvatuksen osastolta, mutta päätynyt sitten erinäisten vaiheitten kautta opettamaan ATK-pedagogiikkaa Laurea ammattikorkeakouluun. Evan nykyisen ammatin kautta osoittautuikin luontevaksi toteuttaa kuurojen kanssa ATK-projekti. He perustivat Suomessa yhdistyksen Finnish Special Education in Africa ry (FSE), joka alkoi oitis toteuttaa Merun koululla Arusha, hear-projektia kuurojen lasten opiskelumahdollisuuksien parantamiseksi.

 

FSE:n nettisivuilla (www.fsea.fi) kerrotaan mm. seuraavaa: ”Joulukuussa 2012 perustetun yhdistyksen tarkoituksena on edistää erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten koulutusta Afrikassa. Tämän toteuttamisesksi yhdistys järjestää kokoontumisia, keskustelu-, opetus-, ja neuvontatilaisuuksia, toimittaa avustus- ja koulunkäyntitarvikkeita, tukee taloudellisesti ja toiminnallisesti koulutusta, järjestää tarkoitukseen soveltuvia matkoja sekä harjoittaa tiedotus- ja julkaisutoimintaa.

 

Tansaniassa perusopetuksensa päättävien kuurojen valmiudet selviytyä toisen asteen opinnoista ovat varsin heikot (toinen aste tarkoittaa tässä siis vapaaehtoista yläkoulua ja siitä eteenpäin, eli kasiluokasta ylöspäin). Opetus toisen asteen oppilaitoksissa tapahtuu pääsääntöisesti englannin kielellä. Kuuroille ei ole tarjolla tulkkausapua. Merkittävä osa kuuroista keskeyttää opintonsa korvaavien opiskelumahdollisuuksien puuttuessa ja heidän on erittäin vaikea työllistyä.

Arusha, kuule! -projektin päätavoitteena on kehittää kuurojen oppilaiden oppimisvalmiuksia, jotta heidän mahdollisuutensa selviytyä toisen asteen opinnoista parantuisivat. Arushan Meru Primary School’in kuurojen yksikköön luodaan tietotekninen oppimisympäristö, tuetaan opetuksen monipuolistamista tarjoamalla opettajille tietoteknistä ja pedagogista täydennyskoulutusta sekä kehitetään oppilaiden ja koulupudokkaiden tietoteknisiä, tiedonhankinnan ja –prosessoinnin sekä englanninkielen taitoja.

Tärkeä osa tietoteknistä oppimisympäristöä tulee olemaan oppimiskeskus, jossa datatykki, tietokoneet ja valaistus toimivat aurinkopaneelien tuottamalla sähköllä. Keskuksessa järjestetään oppilaiden ja koulupudokkaiden tietotekniikkakerhoja, opettajien ja opetusharjoittelijoiden täydennyskoulutusta sekä luokkaopetusta. Tietoteknisen infrastruktuurin ylläpitämiseksi sekä oppilaiden ja opettajien tietotekniseksi tueksi palkataan kaksi paikallista viittomakieltä hallitsevaa IT-osaajaa (jotka siis ovat John ja Christopher, josta kerron myöhemmin).

Projektin kouluttamat Merun opettajat tulevat kouluttamaan Arushan alueen muita kuurojen opettajia tietoteknisen oppimisympäristön hyödyntämisessä kuurojen lasten opetuksessa. Lähellä sijaitsevan Patandin erityisopettajakoulutuslaitoksen opettajiksi opiskelevat saavat koulutusta Merun koulussa suorittamansa opetusharjoittelun yhteydessä sekä omassa koulutusyksikössään. Näin kuurojen yksikössä kehitettävä opetuksen malli hyödyntää laajemmin kuurojen opetusta Tansaniassa.”

Merun koulu on köyhä valtion koulu, eikä siellä ollut ennen yhtään tietokonetta ainakaan oppilaitten tai luultavasti opettajienkaan käytettävissä. Mutta nytpä on asiat toisin. Tavallisen koulun puolella tilanne on vielä suurimmilta osiltaan sama, mutta kuuroilla läppäreitä on nyt parisenkymmentä! Ensin FSE-yhdistys sai kerätyksi Suomesta käytettyjä läppäreitä, myöhemmin saatiin muutamia uusiakin. Opettajien ja myös oppilaitten ATK-koulutus on saatu hyvään vauhtiin.

 

Vuosi sitten FSE-yhdistys haki Kepan (Kehitysyhteistyön palvelukeskus) ohjeistuksessa rahoitusta Suomen ulkoasiainministeriöstä ja sai kolmen vuoden rahoituksen Arusha, hear-projektille!! Rahoitus ei kata kaikkea mitä projektiin kuuluu, ja siksi varainkeruu jatkuu edelleen. Mm. itse oppimiskeskuksen rakentamiseen ulkoasianministeriön raha ei riitä, sen kalustamiseen ainakin osittain kylläkin. Aurinkopaneelien hyödyntäminen on täällä vielä varsin vierasta tekniikkaa, kun semmosen rakentaminen maksaa niin paljon, ettei paikallisten varat riitä mihinkään semmoseen, vaikka ajansaatossa ja aika nopeestikkin työ maksais ittensä takaisin, kun aurinkoo täällä päiväntasaajalla nyt vaan jostain syystä sattuu olemaan aika paljon.

 

Rahoituksen tuella palkatuista projektin työntekijöistä John pitää erityisesti opettajien koulutuksia (swahiliksi+jota joku opettajista tulkkaa viittomakielelle, koska osa opettajistakin on kuuroja), jotka hän suunnittelee yhdessä Evan kanssa. Eva pitää tärkeänä, että ATK-taitojen karttuessa koulutukset sisältävät mahdollisimman paljon myös pedagogista aspektia, jossa opettajat saavat miettiä käytännössä kuinka hyödyntää uusia taitojaan ja olemassa olevaa tekniikkaa työssään kuurojen lasten parissa. Toinen projektin työntekijöistä on itsekin kuuro Christopher, joka on hyvänä apuopettajana opettajien koulutuksissa ja pitää lapsille ATK-tunteja viittomakielellä, ja sen lisäksi vielä ATK-kerhoja halukkaille oppilaille. Opetus etenee varsinkin lasten kohdalla aika hitaasti näin suomalaisen näkökulmasta, sillä tietokone on tavallisille (köyhille) tansanialaisille vielä aika vieras asia. Tuskin kenenkään oppilaan kotona on konetta, jolla harjoitella esimerkiksi kirjoittamista. Olin seuraamassa Christopherin pitämää ATK-tuntia kutosluokkalaisille, ja väkisinkin tulee mieleen, kuinka suomalaiset liiankin paljon tietokoneen ääressä istuvat kutosluokkalaiset käyttävät jo konetta tosi luontevasti ja taitavasti, kun taas nämä tansanialaiset kutosluokkalaiset, jotka leikkivät vielä pihaleikkejä ja kiipeilevät puihin osaavat aika paljon muita asioita sen sijaan. Jokatapauksessa on aivan loistavaa nähdä tietokoneita ja niistä johtuvaa innostusta Tansaniassa VALTIONkoulussa ja vieläpä kuurojen keskuudessa!

 

Vierailin koululla yhteensä kolme kertaa. Yhdellä kerralla mulla oli mukana kantele, ja ensin meillä oli ajatuksena pitää opettajille pieni konsertti laulaen ja soittaen muutaman suomalaisen laulun Evan ja Antin kanssa. Mutta lapsetkin halusivat tulla, jos ei kuuntelemaan niin ainakin katselemaan konserttia. No, mikäs siinä sitten. Ja voi sitä riemua! Samalla hetkellä kun vetäisin ekan soinnun kanteleesta alkoi penkit notkua tanssivista lapsista! Myöhemmin annoin joidenkin vielä kokeilla soittaa mun kanteletta ja sekin oli riemun asia. Yksi lapsi soitti vuorollaan, ja muutama muu painoi korvansa tai kätensä kiinni kanteleeseen tunteakseen musiikin! Se oli ehkä kauneimpia asioita, joita olen koskaan elämässäni kokenut. En minä muistanut enää, että musiikin voi myös tuntea.

 

Viimeisimmällä vierailullani ajattelin kokeilla taputella lasten kanssa jotain kehorytmejä. Kokeilin yhden noin 11-vuotiaan tytön kanssa, oikein hymyileväisen ja ihanan. Näytin ensin jonkun helpon läpsytyksen, johon tyttö liittyi heti mukaan ja ymmärsi juonen. Mutta sehän olikin sille ihan superpaljon liian helppo. Sitten se aloitti itse uuden ja, kun opin sen, tuli heti taas uusi ja uusi.. Siinä me sitten leikittiin vastakkain istuen läpsytysleikkejä, joita tyttö osasi ehkä 20 erilaista. Minä vaan koitin pysyä perässä ja nautin, kun sain oppia uusia tapoja tehdä kehorytmiikkaa! Olipa siinäkin kokemus.

 

Nyt Eva ja Antti ovat jo palanneet välilaskulle Suomeen. Heitä odottaa siellä kolme tytärtään ja kolme lastenlasta, joiden takia he eivät halua muuttaa Tansaniaan kokonaan. Nyt Arusha, hear-projekti pyörii siis Johnin ja Christopherin johdolla täällä päässä Antin ja Evan ja koko FSE-yhdistyksen antaessa tukeaan Suomesta käsin.

 

Ja jos nyt joku niistä, joka on jaksanu lukkee tänne asti tuntee semmoisen pistoksen syämmessään, että voi kumpa minäkin ossaisin jotakin tehhä tuon hienon projektin hyväks, niin edelleen ne kerää toimivia käytettyjä läppäreitä ja muistitikkuja, joita olis tarkotus olla jossain vaiheessa jokaiselle lapselle omaksi asti, että voi tallentaa tekosensa sinne. Yhdistyksen kotisivuilla on myös myynnissä hienoja vahabatiikki-taideteoksia ja maasainaisten enimmäkseen kierrätysmateriaaleista tekemiä tähtiä, joitten tuotoista osa menee suoraan tekijöille (kävin siellä paikassa, jossa nuo batiikit tehtiin) ja loppuosa suoraan Arusha-hear projektin hyväksi. Yhdistyksen jäseneksi voi liittyä myös kotisivuilla, jäsenmaksu on vaan 12€ vuodessa.

 

Ainiin ja Arusha, hear projektilla on suomenkielinen facebook-sivu, joka ei vaadi edes kirjautumista facebookkiin, eli tekin muutama facebookinvastustaja-ystäväni voitte käyä (täältä: https://www.facebook.com/ArushaKuule) lukemassa projektin kuulumisia aina sillon tällön!

 

Ps. Asiasta kukkaan, John oli muuten Tansaniaan tullessani Valtosen Sennin lisäks ainut immeinen, jonka tunsin jo ennakkoon, koska John oli vaihtarina Sibelius-Akatemiassa pari vuotta sitten täältä musiikin yksiköstä, jossa nyt opiskelen. John asu Claviksella niinkun minäkin ja kyselin siltä sillon, että miten se pärjää kalliissa Suomessa. John vastaili sillon, että hän sai stipendin, joka kattaa kuluja. Se stipendi oli tietenkin North-South-South-vaohto-ohjelman stipendi, samainen, jonka turvin minä tänne matkasin. Aika erilailla vaan etenee nää vaihtarikuviot, kun vertaa Suomee ja Tansaniaa. Sibalta varmaan pääsis tänne tyyliin kaikki, jotka tahtois, mutta ei oo vielä tahtonu kukaan muu, kun Ella ja minä. Mulle stipendi katto matkat, pakolliset rokotukset ja osan malarialääkkeistä, majotuksen ja sitten siihen päälle jää vielä ihan kunnolla elämisrahhaa. Mutta tietenkin asuminen on mitä on, vessat on mitä on, elintasosta tingitään aika paljon, mutta auringon, hyperpaljon jännitystä ja paljon hymyileviä kavereita saa vastalahjaks elämäänsä! Täällä päässä vaihtariks Siballe haluaa kaikki ihan poikkeuksetta, ja yksi voidaan lähettää. Opettajat tekee siis valinnan kuka saa lähtee ja se on siten suuri palkinto jollekin parhaansa yrittävälle ja hyvälle opiskelijalle. Ekalla kerralla se onnellisista onnellisin oli John ja nyt ilmeisesti joku tokaluokkalainen pääsee syksyllä vaihtariks Helsinkiin. Valinta on varmaan vaikee, koska tokaluokkalaiset on kaikki tosi ahkeria ja fiksuja tyyppejä, on ajoissa tunneilla ja opiskellee ihan tosissaan. Mulla on silti vahva veikkaus kenet ne valihtee, tai tiiän kenet minä ite sinne lähettäisin ainakin.