Bagamoyo on kaikkinensa aikamoinen taiteilijakaupunki. Jos on hyvä sää (siis kaikkina muina aikoina, paitsi jos on hetken kestävä kaatosade) rannalla pyöriskelee joukkokaupalla rastahippejä, enemmän tai vähemmän sekasin olevia entisiä ja nykyisiä taidekoululaisia. Joittenkin kanssa oli ihan kivakin jutella, mutta aika monta ärsyttävää roikkujaakin saatiin kannoillemme. No, onneks ne nyt oli ihan vaarattomia, mutta kaikki aikamoisia kauppamiehiä (kaikki tosiaan oli miehiä) ja heti myymässä meille patsaitaan tai taulujaan. Postikortteja ostettiinkin jonkun verran, osa vaan näyttää ihan jonkun lapsen tekemiltä. Ei ehkä kuitenkaan kovin tasokas taidekoulu. Monta kertaa mietin kuinka paljolta säästyn siinä, että suomalaisena saan kaikenmaailman sosiaaliturvia sun muita. Ettei mun tartte taiteilijana olla suunapäänä kokoajan kauppaamassa tekosiani tai sitten en syö viikkoon. Kirjaimellisesti niin. 

 

Taidekoulun lisäksi meidän lähellä oli myös yksi taidetyöläisten leiri, jossa varmaan monet niistäkin rannallaroikkujista asu ja teki töitään. Siellä ehittiin piipahtammaan vaan aika pikasesti. Lisäks Bagamoyossa oli taidetori, joka löyettiin vasta ihan lopuks eikä ehitty sinnekkään kunnolla. Paljon jäi siis vielä seuraavienkin reissujen varraan! Joka puolella teien varsilla oli myös erilaisia betonipatsaita, joilla oli hauskoja ilmeitä! 

 

Taidekoulullakkaan ei ehditty kunnolla käymään, kiitos kiireisen aikataulumme. Viime viikonloppuna taidekoulun tiloissa kuitenkin järjestettiin katutaiteilijoitten festarit, jossa jaksettiin vähän piipahtaa. Msafiri kysy meitä sinne myös keikalle ja me harjoteltiinkin sen kanssa yks yhteisohjelmanumero. Mutta kiitos erittäin huonojen järjestelyjen (siis tosiaan ne katutyypit oli ite koittanu järestää ne vaikkei ne mistään oikein mittään ymmärtänykkään ja Msafirikin oli jo ihan hermona) me ei koskaan päästy siedettävään aikaan lavalle ja mentiin lopuks vaan nukkummaan. Onneks kuitenkin ehittiin nähhä pari hienoa esitystä, nimittäin Zawosen suvun lasten upeat tanssit ja laulut ja muutama mahdottoman hieno akrobaattiesitys! Niitten välissä sitten jouduttiin sietämään maailman huonointa play back-räppäystä niin, että mikkiin huuetaan täysillä ja särölle mennee pahasti. Ella otti videollekin, kun se oli siis kertakaikkiaan NIIN HUONOO! 

 

Välillä mietin kuitenkin, että mitäköhän näistäkin taiteilijoista vois tulla jos ne eläis jossain muualla? Ehkä ne olis arvostettuja, hyviä ja paljon rikkaampia. Musiikkikoulujen kasvatteja. Mutta olisko ne onnellisempia? Jaksaisko ne tehä mittään taidetta, kun ei oo pakko, kun sossusta saa rahhaa kuitenkin? Mä vähän ymmärrän joitakin niitä länsimaihin muuttaneita afrikkalaisia, joista on tullu vaan yhteiskunnan roikkujia. Eihän se oo oikein kenellekkään, mutta ne ihmiset on vaan syntyny maassa, jossa eletään kädestä suuhun, jos et tee töitä niin sitten et syö. Ja kun esim. suomessa saa ruokaa jokatapauksessa. Meidän logiikka on vaan niin eri, ja mä ymmärrän, että sitä voi olla tosi vaikeeta sisäistää, jos on tottunu johonkin ihan eri meininkiin!

 

Rantaviivansa ja taiteilijuutensa ansiosta Bagamoyo oli myös aikalailla turistikaupunki. Ei kuitenkaan mitään verrattuna tunnin matkan päässä olevaan Dar es Salamiin tai varsinkaan Sansibariin, jossa on varmaan enemmän turisteja kuin paikallisia. Hienouksiinsa nähden Bagamoyossa oli valkoihoisia itse asiassa aika vähän, mutta jonkun verran silti. Aina, kun liikuttiin missä tahansa, meille huueltiin mzungua. Varsinkin lapset huutelee, ja se nyt ei haittaa. Mutta jos aikuisetkin huutelee niin se on kyllä jo vähän outoo. Miehet tekikin enimmäkseen suoraan pusuääniä ja huuteli nakupendaa (=minä rakastan sinua). Muutaman tosi hassun kosinnankin sain vastaanottaa. Yksi niistä tapahtui ihan ensimmäisenä päivänä, kun Ella oli kokkeilemassa toista pankkiautomaateista. Minä jäin vahtimmaan pyöriä, jolloin noin viiskymppinen mies suorastaan ryntäsi luokseni ja alkoi kehuskella itseään niin noppeesti, että hengästyi itse. Hän kertoi olevansa professori, vähän ajan päästä muisti myös missä ja vähän ajan päästä siitä muisti, että opetti oliko se nyt maantietoo, joo niin se taisi olla, maantietoo! Sitten se alko kehuskella vielä poikaansakin, joka on oikein kunnollinen ja töissä USA:n armeijan palveluksessa. Ja nämä molemmat olivat nyt vaimoja vailla. Mielellään eurooppalaisia vaimoja vailla. Kuuntelin sanaakaan sanomatta pitkää selostusta naurua pidätellen ja suuresti nauttien huimasta esityksestä! Sitten Ella tuli, sanoin sille heippa ja kiitos, ja me pyöräiltiin pois. 

 

Toisen, oikein sympaattisen kosinnan sain vihannestorilla, kun kävin viimestä kertaa ostamassa porkkanoita samalta pojalta, jolta olin ne aikasemminkin ostanut, kun se myi mulle halvimmalla. Vähitellen se poika rohkaistu puhumaan mulle monta sanaa englantia, vaikka sanat selvästi olikin suurten ponnistelujen takana. Kerroin hänelle, että nyt en enää tulekkaan ostamaan sulta, kun me lähetään huomenna takasin Arushaan. Poika näytti hetken olevan itkuun purshkahtamaisillaan ja sitten päästi suustaan ihan yhtäkkiä: ”But...will you marry me?”. Sitten minäkin hämmennyin aikalailla ja sopersin vaan hetken päästä jotain, että no en mä nyt oikein voi, harmi vaan! 

 

Paluumatkamme alkoi varhain sunnuntaiaamuna, jolloin meitä tuli ensin hakemaan Sibiksessä maailmanmusiikkilinjalla opiskelevan tansanialaisen Menardin veli, joka siis ajaa Bagamoyossa taksia. Hän vei meiät Msataan, Darista tulevan tien varressa olevaan pikkukylään, jonne me jäätiin oottelemmaan linkkua Arushaan. Saatiinki ootella niin kauan, että ehittiin jo kumpainenkin miettiä Ellan kanssa mitä tehhä jos meiän linkku ei tuu ikinä. Valittiin miehet kadunvarren useista norkoilijoista ja päätettiin perustaa koju, jossa rakennetaan soittimia ja sitten opetettaan kaikkia soittojuttuja, mitä nyt synnyttämiseltä ehitään. Ja rahhaahan meille tuo ne piggy-piggyä ajavat miehet, jotka me pakotettaan kokoajan töihin norkoilemisen sijjaan. 

 

Jossain vaiheessa haaveiluilta meille tuli tietenkin myös pissahätä, josta selvitäksemme päästiin käymään lähimmän maman osoittamalla kumpareella, jonne oli tehty reikä maahan kaislanlehtien suojaan. Linkkuja meni kokoajan ohi vaikka miten monta, mutta ei sitä oikeen firman linkkua, jonka liput meillä oli (niittenkin paluulippujen hommaus oli aikamoinen prosessi, kun niitä Dar es Salam-Arusha välin lippuja sai ostettua VAAN Darista jonkun bussifirman toimistosta, mut onneks Ibra autto siinäkin niin, että diilas jonkun kaverinsa hakemaan meille liput ja me vaan maksettiin sille lippujen hinta, matkat Dariin ja pikkusen ruokarahhaa). Eikä meille tullu pieniin mieliinkään, että tämmösessä tilanteessa saatetaan päätyä jonkun muunkin linkkufirman linkkuun, kuin Dar expressiin, jota kaikki turistioppaat ja paikalliset ja ylipäätään kaikki suositteli. Nyt saatiin jotkut ihan muun firman liput, hulluna kaahaileva kuski, joka ei tasan pitäny tarpeeks pissataukoja. Mutta hengissä selvittiin kottiin Makumiraan ja oi kuinka kodilta tää Makumiran lintukoto jo tuntuukaan! Oltiin poissa sen verran pitkään, että ehin jo kaivata tänne kottiin ja niin oli mun naapuritki kaivannu mua! Ja koulukaverit musalinjalla. On iloista olla täällä taas.

 

Ps. Jos joku haluaa tietää minkämoista Afrikassa on matkustaa pitkiä linkkumatkoja, niin voi vilkaista erästä aika yksityiskohtaista raapustustani edellisestä blogistani. Siinä matkaan Eeva-siskosein kanssa Pohjois-Namibiasta, Ondagwasta Windhoekiin noin 700km. Vanha blogi löytyy osotteesta www.ulinoita.vuodatus.net (Harmi vaan, vanhan blogin kuvat ei enää näy, kun vuodatus kaatui pari vuotta sitten niin pahasti, eikä ne saanu vikaa korjattua ikinä).