Minua on täällä Tansaniassa asuessani koskettanut sydämenpohjasta asti monien ihmisten elämäntarinat. Erityisesti naisilla on ollut minulle paljon kerrottavaa. Tässä joitakin, jotka jäivät ajatuksiin asumaan. Vaihdoin henkilöitten nimet varmuuden vuoksi, etten loukkaa ketään vaan mitenkään.

 

Rehema

 

Joka kerta, kun näen Reheman iloiset kasvot minua alkaa itkettää. Huolimatta siitä, että Rehema itse hymyilee kuin aurinko, ja juoksee aina, kun mahdollista sisältä romahtamaisillaan olevasta talosta asti tielle minua halaamaan, kun kuljen talon ohitse. Pienikokoinen, 15-vuotias Rehema on käynyt ainoastaan seiskaluokkaan asti kestävän alakoulun, kuten hieman yli puolet tansanialaisnuorista tänä päivänä. Hän osaa sanoa englanniksi vaan baibai, joten kovin syvällisiin keskusteluihin en ole hänen kanssaan vielä päässyt. Kerran ostin Rehemalle jätskin, kun olin itsekkin menossa jätskiä ostamaan yliopiston ainoasta jätskikioskista. Ja voi miten onnellinen nuori minulla oli vieressä sen jälkeen! Hänen oli kamalan vaikeata valita peräti kolmesta jätskivaihtoehdosta ja lopulta oli helpointa vaan päätyä samaan kuin minä, jota kutsun itse kermamehujääksi, koska semmoiselta se maistuu.

 

Reheman elämässä kaikki on päällisin puolin hyvin, hän on saanut töitä yliopiston vierasmajan emännän ja yliopiston ulkopuolella työskentelevän pastorin perheestä kotiapulaisena. Käytännössä minulle tulee Reheman asemasta mieleen Vaahteranmäen Eemelin Liina-piika. Töitä on koko päivän ja Rehema asuu työpaikallaan. Piikana seitsemänä päivänä viikossa.

 

Reheman kanssa jutellessani pidättelen itkuani tietenkin. Se itku on kaikkien niitten puolesta, joilla ei ole kovin ruusuinen tulevaisuus. Joilla ei ole vaihtoehtoja. Muinoin vuonna kukka ja kivi, kun minä olin Kiuruveden ylä-asteen seiskaluokkalainen meidän koulussa oli joku huumevalistuskampanja, jossa piti keksiä iskulause kaikille jaettavaan T-paitaan. Joku sitten oli keksinyt: ”Maailma on auki, mitä sinä teet?” Tuntuu niin epäreilulta ajatellakkaan sitä. Ei ole kaikkien maailma kovinkaan avonainen. Ja silti, Rehema aina hymyilee ja juoksee halaamaan. Kuinka moni suomalaisnuori tulee mua vastaan niin? Ei kukaan, ehkä entiset rippilapset tulee moikkaamaan. En ymmärrä aina välillä tätä maailman tasapainoa!

 

Neema&Charity

 

Vaihtariystäväni, ruotsalainen Sanna kysyi minulta kerran josko haluaisin lähteä mukaan yhden koulukaverin tyttöä hakemaan. Tytär on koulussa jossain vähän matkan päässä ja käydään vaan hakemassa hänet viikonlopuksi Makumiraan. Lähdin iloisin mielin mukaan! Koulu sijaitsee kylässä, jonne ei enää pääse dalla-dallalla, vaan sinne pitää matkustaa hieman isommalla shuttle-bussilla. Kylä sijaitsee ison maantien varrella, vaikka muutoin näytti aika perinteiseltä ja varsin köyhältä tansanialaiskylältä. Koulu on kuitenkin hyvämaineinen, uusi englanninkielinen yksityiskoulu. Kysyin Charity-äidiltä miksi hän halusi tyttärensä juuri siihen kyseiseen kouluun, niin hän vastasi, että oikeastaan siksi, että juuri se koulu suostui ottamaan tytärlapsen kouluun, vaikka hän onkin vasta neljä vuotias.

 

Tapasimme pienen ja aran Neeman koulun toimistossa. Neema uskalsi hädin tuskin tulla Charityn luo, meitä mzunguja oli selvästi vähän pelottava nähdä. Minua hämmensi kovasti Neeman ujo käyttäytyminen äitinsäkkään läheisyydessä. Aika rajua neljävuotiaalle elää kaikki viikot sisäoppilaitoksessa ilman omaa perhettä.

 

Vierailumme aikana Charity kävi koulun johtajan kanssa hieman läpi Neeman koulutehtäviä. Osasta niistä pikkuinen Neema oli selviytynyt hienosti, osassa oli vielä virheitä. Kaikki muut Neeman luokkakaverit olivat 6-7 vuotiaita, hän sinnittelee joukon nuorimpana muitten perässä. Sitten lähdimme pitemmittä puheitta takaisinpäin odottelemaan oikeanlaista pikkubussia Arushan suuntaan. Kannoimme väsynyttä Neemaa vuorotellen. Hän uskalsi jo tulla minun ja Sannankin syliin ja rohkaistui Makumiraan päästessämme muutenkin. Charity osti kioskista Neemalle hänen lempikeksejään. Makumirassa käväisimme vielä Charityn ja hänen kämppiksensä huoneessa, jossa Charity kaivoi kaapista esiin Neemalle vaatteita, jotta hän voisi vapautua koulupuvustaan. Ensimmäiset vaatteet olivat kuitenkin liian pieniä, toisetkin vielä. Olipas tyttö kasvanut! Lopulta onneksi löytyi sopivaakin päälle pantavaa. Melkein kaikki kengätkin olivat jääneet jo pieniksi, vaan yhdet sandaalit olivat sopivat.

 

Sitten me lähdettiin Sannan kanssa omille teillemme, enkä nähnyt Charitya tai Neemaa enää viikonlopun aikana. Paljon myöhemmin, ihan vähän aikaa sitten kysyin Charityä nähdessäni hänen tyttärensäkin kuulumisia. Sanoin, että mulla on pientä Neemaa ihan ikävä, kun en ole häntä sen koommin nähnyt. Charity kysyi heti, josko haluaisin lähteä tulevana viikonloppuna hänen kanssaan tapaamaan Neemaa ja sovimme samantien ajan milloin mennä. Tällä kertaa Sanna ei ehtinyt koulukiireiltään mukaan.

 

Neema odotteli meitä taas koulun toimiston lähettyvillä saapuessamme koululle. Hän tuli heti äitinsä luokse, tosin ujosteli tälläkin kertaa. Koulun johtaja näytti meille Neeman luokkahuoneen, se oli tilava, eikä pulpetteja ollut kuin noin 15 (mikä on äärettömän pieni luokkakoko tansanialaisittain!) Pienten luokassa oli myös helmitauluja, muovisia kirjaimia, hyppynaruja, joitakin askartelutarvikkeitakin. Seinillä oli opetustauluja. Neema muisteli meille ääneen kirjaimia ja aina jonkun samalla kirjaimella alkavan englanninkielisen sanan. Neema myös näytti meille tärkeitä paikkojaan, keinut ja pienten tyttöjen oman kotileikkipaikan, jonka he olivt itse risuista koonneet. Koululla oli myös koira, jolla oli oma koppi! Ensimmäinen koirankoppi, jonka näen Afrikassa!

 

Pikkuhiljaa Neema taas vapautui arkuudestaan, ja lopulta jutteli mullekin. Koululla oli kirjakauppa ja hän halusi hirmuisesti, että Charity ostaisi hänelle sieltä jonkun kirjan. Kurkistelin kiinni olevan kaupan ovenraosta kirjoja, siellä myytiin kuitenkin vaan isompien oppilaitten koulukirjoja ja opettajien oppaita eri aineisiin. Yritin selittää Neemalle vielä erittäin heikolla swahilillani, että ne kirjat ovat isommille lapsille, että äitin pitää ostaa sulle kirja jostain muualta. Charity kertoi heti tuoneensa Neemalle kerran kirjan, mutta kirja on kadonnut jonnekkin, enää sitä ei Neeman omien sanojen mukaan ainakaan ole. Epäilen vahvasti isompien oppilaitten ottaneen sen pikkuiselta Neemalta. Tällä kertaa meillä oli tuomisina vaan vähäsen keksiä ja karkkia. En halunnut tuoda mitään isompaa, kun arvelin, että siitä saattaa syntyä vaan kiistoja ja epätoivoa.

 

Vierailumme kesti noin tunnin, sitten Charity kysyi minulta olenko valmis lähtemään kotimatkalle. Tällä kertaa emme ottaneet Neemaa mukaamme, Charity sanoi, että hänellä on niin paljon opiskelujuttuja tekemättä, ettei hänellä ole aikaa olla Neeman kanssa ja siksi Neema saa nyt jäädä koululle viikonlopuksikin. Ihmettelin Neeman reippautta, kun hän hyvästeli meidät, pussasi märän pusun poskelle ja sen jälkeen juoksi kavereittensa kanssa leikkimään kotileikkipaikkaan.

 

Me lähdettiin taas odottelemaan pikkulinkkua takaisin kotiin Makumiraan. Ainakin pari resuista miestä tuli mua kosiskelemaan, Charity urhollisesti puolusteli ja käski kosijoitten mennä matkoihinsa. Samalla hän kertoi minulle, että oli onnellinen siitä kuinka Neema oli jäänyt iloisena leikkimään meidän lähdettyä. Edellisellä kerralla hän oli kuulemma itkenyt kovasti, kun Charity oli kertonut lähtevänsä pois. Kommentoin, että Neemalla mahtaa olla tosi kova ikävä äitiä siellä sisäoppilaitoksessa. Charity sanoi sitten, ettei hän ollut pitkään aikaan vieraillutkaan Neeman luona juuri siksi, että hän oli edellisellä kerralla itkenyt, koska se oli ollut hänelle niin loukkaavaa. Että nyt hän suostui tapaamiseen minun takiani, koska minä olin sanonut, että mulla on Neemaa ikävä. Kun Neema oli edellisellä kerralla itkenyt Charity oli sanonut hänelle, ettei hän tule enää ikinä vierailemaan, jos Neema vielä itkee. Ja hän oli myös pyytänyt Neemaa heti lopettamaan itkunsa, koska Charitylle itselleen tulee siitä paha mieli, Neeman pitäisi osata kunnioittaa äitiään! Neema ei ollut kuitenkaan lopettanut, ja Charity oli pyytänyt jotain opettajaa tuomaan kepin, jolla hän oli sitten lyönyt lastaan. ”Varmaan ne opettajat siellä pitää mua tosi julmana äitinä!” kommentoi Charity lopuksi. Olin niin järkyttynyt, etten kehdannut enää sanoa mitään. Ajattelin sillä hetkellä inholla sitä, miten itsekäs ja paha ihminen voikaan olla. Suomessa Charity olisi joutunut tekosistaan vähintään oikeuteen.

 

Jos paluumatkalla en olisi joutunut kaikella keskittymiskyvylläni seurata täpötäyden pikkulinkun rahastajan mulle latelemia kosintayrityksiä, olisin varmaan samantien purskahtanut itkuun. Varmaa on vaan se, ettei Neema ole ainoa kaltaisensa pieni, sisäoppilaitokseen sysätty lapsi, jonka vanhemmat ajattelevat olevansa tosi hyviä vanhempia maksaessaan kalliit koulumaksut niin, että lapsi saa hyvän koulutuksen. Kai sekin on jotain. Silti surettaa niin kamalasti pikku-Neeman kohtalo! Koulussa on, vaikka kuinka hyvä koulu olisikin ihan varmasti tiukista tiukin kuri ja paljon sääntöjä ja rajoitteita. Missä on hänelle turvallinen ja rakastava aikuinen, niin läheinen, että uskaltaa raivota ja purkaa, näyttää syvimmät tunteensakin? Kertoa lapsen ja isompana nuoren tytön kielellä, että sinua minä rakastan, sinä olet minua kasvattanut ja hoitanut, jaksanut kaikki nämä vuodet. Ollut turvana, ollut läsnä, rakastanut.

 

Voi miten hyvä maailma olisikaan, jos jokaisella lapsella olisi edes yksi hyvä, läheinen ja rakastava aikuinen ihminen elämässään!

 

Upendo

 

Hyvä ystäväni Upendo on raskaana. Hän opiskelee englanninopettajaksi ja on onneksi kolmosvuosikurssilla, siis valmistuu ihan kohta. Tutkimustyönsäkin hän on jo jättänyt tarkistettavaksi, enää puuttuu tämänhetkisten kurssien loppuunsuorittaminen ja loppukokeet, jotka ovat heinäkuun puolivälin jälkeen. Vauvan laskettu aika on elokuussa, siis aika pian loppukokeitten jälkeen. Upendon mies opiskelee myös Makumirassa, tosin maisterin tutkintoa ja valmistuu myös pian.

 

Upendo on sellainen ystävä, jolle voin kertoa kaikista huolistani, ja saan aina oikeita lohdutuksen sanoja vastalahjaksi. Hän on tosi viisas nainen! Nykyään, kun tapaamme kysyn Upendolta hänen oman vointinsa lisäksi myös vauvan vointia. Vauva potkii kuulemma paljon ja olemme siitä kumpikin iloisia! Kerran tavatessamme Upendo kertoi minulle käyneensä lääkärin vastaanotolla tarkistuskäynnillä. Kaikki näytti olevan muutoin aivan kunnossa, mutta lääkäri oli ihmetellyt kuinka Upendon vatsa on paljon isompi kuin normaalisti siinä vaiheessa. Lääkäri oli sanonut, että pitää tarkistaa tilanne ultraäänitutkimuksella. Upendo oli kuitenkin joutunut kieltäytymään tutkimuksesta, hänen miehensä ei halua hänen menevän ultra ääneen, vaikka hän itse haluaisikin (ainakin minulle hän on kertonut, että itse kyllä haluaisi mennä tutkittavaksi). Tämä oli jo kolmas kerta, kun lääkäri on raskauden aikana suositellut ultra ääni-tutkimusta, mutta miehen, eli perheen pään mieli ei ole lääkärien ja vaimon suostutteluista huolimatta muuttunut. Tällä kertaa lääkäri oli antanut Upendon mukana miehelleen vietäväksi infolappusen ultra ääni-tutkimuksesta ja siitä, ettei se ole lapselle vaarallista.

 

Keskustelimme vielä hetken Upendon normaalia isommasta mahasta. Tietenkin mieleen putkahti, että entäs jos vauvoja onkin kaksi. Upendo kertoi minulle heti, että hänen miehensä sukulaisissa on paljon kaksosia, mm. miehen isovanhemmissa ja sedissä. Minua alkoi kauhistuttaa vähän. Sanoin Upendolle, että hänen pitää kyllä koittaa saada miehensä mieli muuttumaan, pitäähän heidän tietää onko vauvoja tulossa yksi vai kaksi! Tarjouduin myös lähtemään hänen kanssaan Ultra ääneen, jos mies ei halua niin minä kyllä tulen. Tutkimus ei kuulemma ole liian kalliskaan, siitä se ei tällä kertaa ole kiinni. Ei kuitenkaan ole mitään mieltä mennä salaa, miehen mieli pitäis saada muuttumaan ensimmäiseksi.

 

Samalla selvisi, ettei vauvaa, tai vauvoja varten olla vielä hankittu yhtään mitään varusteita. Ja nyt ollaan jo kesäkuussa. Hänen miehensä oli kuulemma kommentoinut asiaa niin, että vauva voidaan ensin pukea vain kangoihin ja kankaisiin, ja sitten ruveta hankkimaan tarvittavia asioita, syntymän jälkeen. Minä sanoin heti, että Upendo voi olla synnyttämisen jälkeen väsynyt ja kipeänäkin, että on parempi olla edes jotain jo valmiina. Sovimme heti päivämäärän, millon lähdemme penkomaan vauvanvaatteita Tengerun torilta, jossa myydään vanhoja, hyväntekeväisyyteen lahjoitettuja vaatteita länsimaista. Upendo saa valita, minä maksan. Rakkaus ja välittäminen on rahaa arvokkaampaa.

 

Suututtaa vaan välillä niin kaikki sukupuoltenvälinen epätasa-arvo. Onneksi tämä asia ei todellakaan kaikkien pariskuntien kohdalla ole tällainen, vaan vaikka mies onkin perinteisesti perheen pää, ottavat fiksut miehet myös vaimojensa fiksut mielipiteet huomioon ja antavat vaimojensa tehdä päätökset asioissa, joista naiset tietävät enemmän. Upendo on vielä niin fiksukin, on vaikea ymmärtää miten hän vaan alistuu miehensä vallan alle, asiassa jossa on hänen oma ja ainoa kehonsa ja elämänsä mukana niin vahvasti, sekä syntymättömän lapsen (tai lasten). Se kai vaan on tansanialaisen naisen elämää. Vaimon ja äidin roolimallia on opeteltu syntymästä lähtien!

 

Angel

 

Kysyin kerran Angelilta oikein perusteellisesti hänen kuulumisiaan. Ensimmäiseen tervehdykseen täällä vastataan AINA, että hyvää kuuluu, vaikka olis pää kainalossa ja kaikki maailman tappavat taudit kerralla. Angel vastasi kyselyihini kuitenkin moneen kertaan, että upeasti menee, ihan loistavaa on elämä! Ja niin varmasti onkin, mun on vaan välillä vähän vaikee uskoo sitä. Angel on valmistunu viime vuonna tästä samaisesta Makumiran musiikinyksiköstä, hän on siis musiikin kandidaatti, musiikkikasvattaja. Angel asuu amerikkalaisen opettajaperheen luona, nukkuu samassa huoneessa perheen tyttärien kanssa. En ole ihan perusteellisesti kehdännut kysyä suoraan, että miksi, mutta olen ymmärtänyt, ettei hänellä oikein ole mitään muuta paikkaa. Ei ole paikkaa, koska ei ole töitäkään.

 

Jos Suomessa on muusikon vaikeeta löytää oman alansa töitä, niin täällä vasta onkin! Angel tykkää vielä kaikkein eniten opettaa musiikkia. Hän kulkee välillä meidän nykyisten opiskelijoitten mukana esim. pediharjoitteluissa (joita minä en kyllä erityisemmin täällä tee), ihan vaan siksi, että saa toteuttaa siellä itseään ja on apuna kaikille. Muutoin hän tekee perheessä kotitöitä. Tansanian valtionkoulussa musiikki ei ole oppiaine, siksi musiikinopettajille löytyy aniharvoin töitä. Niitä pitää varmaan oikeastaan osata luoda itselleen, vähän niin kuin muusikon Suomessa. Mulla itelläni on Suomessa aina liikaakin opetushommia, jos haluaa pelkästään tehdä taiteellista työtä niin sitten saa kyllä tosiaan etsiä töitä ja itseään siinä samalla. Opetushommia kuitenkin helpommin saa, melkein aina saa. Täällä ei vaan saa niitäkään. Sekin vielä, kun Tansaniassa perinnemusiikkikulttuuri on niin elävää, ei musiikkia ajatella elämän erillisenä osana, vaan tärkeänä osana kokonaista elämää, johon kuuluu tanssi, draama, tarina, tunteitten osoittaminen, viestintä, aika ja paikka. Kaikki osaavat tanssia ja laulaa luonnostaan, ja on vielä ihan kummallinen ajatus maksaa erikseen esiintyville taiteilijoille palkkaa, paitsi ehkä joillain festivaaleilla.

 

Korkeakoulutettu Angel on siis kotipiikana. Hänet on koulutettu ammattiin, johon ei ole kovin montaa suoraa työpaikkaa Tansaniassa. Ehkä jossain yksityiskouluissa on musiikinopetusta muitten oppiaineitten joukossa. Silti mua melkein suututtaa, että musiikkia sitten voi opiskella ammatikseen, yliopistotasolla, vaikka musiikki onkin mun henki ja elämä, samoin kuin näitten koulukavereittenkin täällä. Tulee väkisinkin mieleen, että onko tämä amerikkalaisten alottama koulutus nyt ihan loppuun mietitty täällä Tansaniassa. Vaikka toisaalta, jos ei jostain vaan aloita yrittämistä, niin ei voi ikinä saada mitään aikaankaan. Musiikin opiskelijat käyvät pitämässä pedituntinsa läheisessä varsin köyhässä Urakin koulussa, jonne johtaa niin huono tie, että minua pelottaa kamalasti mennä sinne, vaikka saankin etuoikeutettuna istua aina ison maastoauton kyydissä. Oppilaat saavat siis musiikin opetusta, tiedollisia asioita, sekä laulamista ja nokkahuilun soittoa lähinnä. Aika rajallista touhusta tekee tietenkin täydellinen materiaalien ja rahan puute. Mutta on tämäkin silti jotain. Alussa ollaan. Ehkä Angelinkin elämässä vielä joskus vanhana muorina koittaa päivä, jolloin hänellä on mahdollisuus oman koulutuksen mukaiseen työpaikkaan kotimaassaan!