Raha erottaa ihmisiä toisistaan. Ihmisen kamala ahneus. Kuka sen keksi? Täällä varallisuuserot ovat niin suuret, että tarvitaan näkyviä, konkreettisia aitoja erojamme näyttämään. Hassuinta tässä on tietenkin se, että me rikkaat eletään teljettyinä. Avaimet kourassa, mutta silti omaan varallisuuteemme kahlittuna, ihon värikoodilla merkittynä. Oikeastihan näin on toki kaikkialla muuallakin. Täällä, näkyvien aitojen takana eläessä se oma kultalusikka vaan maistuu suussa yleensä kitkerämmaltä. 

Olen Namibiassa, suomalaisuuden sydänmailla. On käsittämättömän hämmentävää olla kaukana kotimaastaan ja silti kuivata itsensä aina Finlaysonin pyyhkeisiin ja syödä Iittalan Savonia aterimilla. Enkä todellakaan kuskannut niitä tänne itse! Joka puolelta tästä FELMin (Finnish Evancelical Lutheran Mission, elikkäs siis Suomen Lähetysseura) talosta löytyy pieniä vihjeitä siitä minkä maalaiset täällä oikein asuu. Ja se on mielestäni tosi mielenkiintosta! Nimittäin suomalaisuus!

Menemällä kauas joutuu aina kohtaamaan itsensä uudelleen, etsimään sielunsa syvimmistä sopukoista sen kuka oikeesti on. Enkä tiiä onko sitä koskaan mahdollista löytää. Mutta nää pienet vihjeet auttaa löytämään lähemmäs. Ja sitäkään en usko, että kukaan jaksaa loputtomiin valehdella itselleen, löytöretki on välttämätön! Se on sitten vielä kivaa ekstraa, että oppii tuntemaan suomalaisuutta ylipäätään vähän muittenkin näkökulmista, myös tämän asuntoni ja koko talomme kautta. Kaikkien niitten jälkien täällä, mitä muut suomalaiset, täällä asuneet ja vierailleet ovat tänne jättäneet. Mitä asiaa ilman et lähtisi Afrikkaan? Laadukkaita iittalan haarukoita ja kestävää Finnlaysonin pyyhettä, joitten ikä on suunnilleen sama kuin sinun itsesi. Ei huono. Täältä löytyy monenlaista, aina puolityhjistä käsidesi-pulloista mahtavaan määrään suomenkielistä kirjallisuutta, joista selvästi suurin osa on pokkareita, matkalukemista!

Mä itse olen nauttinut tähän mennessä kaikista edellä mainituista, kirjojakin on ollut aikaa lukea, kun nettiaika on hävyttömän kallista ja sitäpaitsi nettikreediitit on myös about kokoajan loppu. Saa elää ihanan vanhanaikaisesti. Nytkin jännityksellä ootan riittääks netti kaikkien näitten kuvien lataamiseen. Toivottavasti. 

Muita asioita, mistä oon päässy nauttimaan, on mm. jonkun ovelan tänne roudaamat pesupähkinät, AH!!! Tiesin sen kyllä nahoissani, ettei täältä saa mitään ekoa pesuainetta ainakaan pyykkikoneeseen (joka siis on, suomalaiset ei kestä ilman!) mutta roudatessani mm. 6kg:n vahvistimen ja aika paljon härpäkkeitä päiväkotimuskareihin, ei enää pesuaineet mahtunu mukaan. Kiitos pesupähkinöistä sille, joka ne toi! Mä käytän ne kyllä loppuun, seuraavat tuokaa lisää. 

Ja eikömitä! Ihmettelen lähes päivittäin sitkeitten suomalaississien partiohenkisyyttä ja käytännöllisyyden tajua! Täällä on kuulkaa varastoituna muovipussit kauniisti taiteltuina roskapusseiksi ja kauppakasseiksi, ettei tarvitsisi sietää hullua muovinkulutusta. Käytännöllisiä tarvikkeita, kumilenkkejä, kyniä, teippiä, korvatulppia, ompeluneuloja, sakset, juustohöylä (TIETENKIN!), laadukas kuorimaveitsi ja raastinrauta. Adapterit valmiina joka pistorasiassa. Poppanaliina pöydällä. Patteri nurkassa kylmiä säitä varten. Jääkaapin ovessa lista tärkeistä puhelinnumeroista ja ohjeet minne lääkäriin mennä, jos pitää. 

Kaiken kukkaraksi vielä tämä innovatiivisuus! Radio kuuluu, kun vähän haarukoi (huom. tähän tarkoitukseen ei oo tuhlattu Savoniaa).

Ens viikon tiistaina, 21.3. vietetään Namibian itsenäisyyspäivää. Koko viikko on yhtä juhlaa, eikä mulla oo töitä Windhoekissa, kun sekä yliopistolaiset, että päiväkotilaiset lomailee. Ohjaajani Päivi kysyi, josko tahtoisin lähteä käväisemään Pohjois-Namibiassa heidän kanssaan. Siellä on tärkeä ELCIN-kirkon (Evancelical Lutheran Church in Namibia) kokous, johon osallistuu FELMin puolesta myös Botswanan lähetti Marja, joka lentää tänne maanantaina. Tiistaina sitten ajellaan yhteisporukoin. Muut jäävät loppuviikoksi ja minä löysin toisen kyydin pois jo torstai-iltana tai perjantai-aamuna, koska perjantai-iltana mulla on Windhoekissa tärkeät Luterilaisen maailmanliiton kokouksen musiikkiharkat. Mutta pohjoiseen, suomalaisten ekoille lähetysmaille ambomaalle, oujee, jossa toivottavasti PÄÄSEN SAUNAAN!! Nyt kädet ristiin, että kiuas toimii..

Ps. Itsenäisyyspäivän juhlinnan lisäksi täällä juhlitaan aika näkyvästi Suomen synttäreitä! En ehtiny Suomessa vielä osallistua oikein mihinkään juhlintaan, mutta täällä oon jo käyny suurlähettilään vastaanotolla, soittanu kanteletta ja laulanu aamutelkkarissa, ja nyt suunnitellaan seuraavaa juhlatilaisuutta, joka on 28.4. oleva Koodi-bussi konsertti. Suomesta tulee koodaajia, ja ne vierailee 10 eri Afrikan maassa opettamassa koodaamista ja paikallisia koodareita liittyy (ainakin täällä) mukaan.. Mä en ymmärrä siitä mittään, mutta konserttiin pyydettiin osallistumaan ja kysyin jo mun yliopiston musakerholaisetkin mukkaan!

Terveisiä Namibian pääkaupungista, Windhoekista! Olen ollut täällä jo kohta kaksi viikkoa, mutta aikani on kulunut täkäläiseen elämään ja uusiin työtehtäviini tutustuessa ja mieleen palauttamisessa, enkä ole ehtinyt blogin kimppuun ennen kuin nyt suuren paineen alla! Ajatuksissa vääntelehtii väkisinkin, että tässä tilanteessa on pakko kirjoittaa timanttia, kun kerran niin kauan kesti edes aloittaa nämä tämänkertaiset Namibian tarinat. Koitan kuitenkin kiivetä sen paineen vuoren yli, vapauttaa itseni matkaoppaaksenne ja kutsua teidätkin tänne mukaan. 

Olen täällä Namibiassa Suomen Lähetysseuran vapaaehtoistyössä. Tein saman kolmen kuukauden homman täällä jo syksyllä 2011 Eeva-siskoni kanssa, jarruttaen sillon maisteriopintojeni alkamista Sibiksessä. Tällä kertaa läksin matkaan yksikseni, ilman yhtään roikkuvaa kouluasiaa, koska elämässäni ei ole juuri nyt yhtään koulua mitä stressata! Näitä kolmen kuukauden jaksoja selittää viisumipolitiikka, kolme kuukautta on maksimiaika, jonka Namibiassa ja monessa muussakin Afrikan maassa saa viipyä pelkällä turistiviisumilla. Työviisumia on vaikea saada, koska täällä on niin paljon työttömyyttä. 

Karkkimaa otti minut vastaan 22.2.2017 auringonpaisteessa, tosin näin sadeaikana olen kyllä jo onnistunut kastumaan hetkessä läpimäräksikin. Hurjat kaatosateet ja ukkonen on aiheuttanut päänvaivaa tänne aina tulvista sähkövikoihin, mutta namibialaiset eivät ole niistä moksiskaan, vaan kiittävät täällä aavikon keskellä jokaisesta vesipisarastakin! Teen kaikkeni tartuttaakseni saman asenteen pikaisesti itseenikin, tällaisten asioitten takia juuri haluan päästä Afrikkaan aina vaan ja uudestaan. Tavatessa ihmisiä ja kuulumisia kysyttäessä kysytäänkin nyt usein: "Miten sade on sinua kohdellut?". Ah! No, tänään se ihan mukavasti virkisti, kastuin vain vähän, koska ehdin katokseen ja ystävällä oli sateenvarjo. 

En osaa kääntää tuota kuvaa oikeinpäin. Tämä vuodatus sen väärinpäin käänsi, kun latasin. Kääntäkää te päätä, se on terveellistä niskallekin. Sen verran mikä kääntyy, ei tartte ruveta ihan pöllöksi. Nappasin kuvan omalta kuistilta. 

Oon siis tähän mennessä täällä enemmänkin tutustunu siihen mitä tuun tekemään kun kamalan paljon vielä ehtinyt tehdä mitään. Pari pientä keikkaa olen toki jo vetäissyt, siellä sun täällä, onnellisena siitä, kun saa laulaa ja soittaa ja jotakuta kiinnostaa kuunnella. Viime viikolla pääsin vähän niinkuin ylimääräisenä yllärijäsenenä osallistumaan Suomen suurlähetystön järkkäämään Suomi 100-musiikkiprokkikseen Namibian Yliopistossa UNAMissa. Nurmon yläkoulun ja lukion mahtava musiikinope Hanne lensi hiihtoloman viettoon tänne ilmaistyövoimaksi ja sain toimia apuopena. Yhdessä yliopiston eskari-ja alakouluopeopiskelijoiden kanssa käytiin sitten vielä pitämässä musiikkiliikunnallisia työpajoja Windhoekin köyhän kaupunginosan, Katuturan yhden koulun iltapäiväkerholaisille ja koko porukan voimin vetäistiin torstaina hieno konserttikin vielä. Oli ihanaa päästä mukaan!

Viime viikonloppuna aloitettiin myös Luterilaisen Maailmanliiton reformaation juhlakokouksen musiikkiharkat, ou jee! Sitäkin on kiva tehdä. Ohjelmassa on mm. hartauslauluja aikalailla joka puolelta maailmaa! Sanoja ja kieliä on niin valtavasti, että täytyy ruveta reenaamaan pian varmaan päivittäin.. Mulla on mukana kantele+mikki+vahvistin+piuhat, 2 nokkahuilua, nenähuilu ja paras munniharppuni. Ehkä pääsen niilläkin soittamaan stadionille! Se kokous on iso juttu, tänne tulee jotain 5000 pappia ja piispaa ja luterilaista tavan tallaajaa ympäri maailman! Myös mun äiti ja ystävänsä jo lukioajoilta! Yläpuolen kuva on sieltä missä reenattiin, Windhoekin Piparkakkukirkosta, eli Christus Kirkhestä (kai se kirjoitetaan jotenkin nuin..). 

Noniin, nyt voi venyttää niskansa sitten toiseen suuntaan. Eikö oo hyvä, että tämä Vuodatus ei halua teidän muuttuvan toispuoleisiksi, kun vaan toinen puoli niskasta olis tullu muuten venytettyä! En käyny sillon 2011 ollenkaan tämän saksalaisten hienon Piparkakkukirkon sisällä, nyt siis reenaan siellä säännöllisesti. Näitten kokousvalmisteluitten paras puoli onkin ehkä se, että kaikki Namibian luterilaiset seurakunnat ja kirkot valmistelee tapahtumaa yhdessä! Musaporukoissa on suomalaisten ja saksalaisten lisäksi monia (ehkä kaikkia?) Namibian kansoja! Teemalaulujen kertseissä on kuitenki melkein kaikissa samat sanat, ainakin sanoma on hyvin yhtäläinen: "Emme ole myytävänä, kristus on meidät vapauttanut!" Melodiat vaan vaihtelee. Sain juoksennella nuotinlukuapulaisena sopraano-altto-tenori-akselilla, kun näitä tunnuslauluja lauantaina opeteltiin. Ihanaa olla tarpeellinen!

Eilen ohjelmaani tulikin yllärinä vapaapäivä. Heräsin kyllä varhain ja valmistauduin lähteväni säestämään yliopiston messua. Vaan tilaamani taksi ei tullutkaan, eikä kuski vastannut mulle, vaikka mitä yritin. No ei sitten. Maassa maan tavalla. Myöhemmin kuski viestitteli anteeksipyyntöjä ja "Untill next time." Tätä on vähän vaikea vaan suomalaisen käsittää. En päässy hoitamaan lupaamiani vastuita, ku se ei tullu hakemaan mua sovitusti.. Äh. En tiedä tuleeko sitä seuraavaa kertaa enää hänen kanssaan.

Tänään oon valmistellut huomista: On ensimmäinen mun pitämän musiikkikerhon kokoontuminen! Osa yliopiston opiskelijaseurakunnan jäsenistä haluaa oppia musiikin perusteita ja soittamista ja mut nakitettiin tänne siihen hommaan, jes! Oon innoissani ja samalla vähän jännittääkin. Kun ehdotin kokoontumisaikoja, opiskelijat halusivat heti, että kokoonnutaa ainakin kaksi kertaa viikossa. Mikäs siinä! Täällä on toukokuussa lomakausi, joten ei meillä olekkaan enää niin paljon aikaa. Jos saan oppilaat hyvään alkuun musiikin tajuamisessa, niin oon ylpee. Meen niitten kuoroon kans, katotaan onko sielläkin jotain hommia mulle. Ja keskiviikkona ja torstaina suuntaan kirkon päiväkoteihin köyhään Katuturan kaupungin osaan, kera näitten 106:n suklaamunan sisuksen. Armaat ystävät lahjoittivat niitä mulle viime pääsiäisen jälkeen niin kovin, että Kirkkonummen muskareista (mihin niitä silloin tarvitsin) jäi aika ruhtinaallisesti yli ja raahasin tietenkin nämä arvostamani muovijätteet mukanani tänne. Mitäs sitä muutakaan olisin pakannut. 106 rytmimunaksi muuntautuvaa muovinpalaa, aikamoinen kasa muutakin päiväkotivirikettä, mm. karttapallo, 6 kg:n vahvistin mikkeineen ja piuhoineen, paljon migreenilääkkeitä ja vähän muitakin, sukkalankaa tuliaiseksi ja itellekin.

Tämän jälkeen mukaani mahtui vaan vähäsen vaatteita, just sen verran, että ajattelin pärjääväni. No, sitten viime keskiviikkona, päästessäni illansuussa kotiin sieltä Suurlähetystön musiikkiprojektiharkoista pesin pyykkiä (täällä on pyykkikone MIKÄ LUKSUS, äää!!) ja jätin vaatteet pihalle kuivumaan. Onhan tän talon ympärillä muurit ja piikkilangatkin melkein jokapuolelle. Mutta kappas vaan, aamulla pyykkejä hakiessa, niitä ei enää ollutkaan missään. Parit kulahtaneimmat pikkuhousut ja yksi sukka vaan odotti noutajaansa. Voihan vitalis. Alkuksi nousi itku kurkkuun. Voi Namibia minkä teit! Mun kauniit, ihanat vaatteet! Mars kauppaan siis vaan. Jouduin menemään uuteen ja hirmu isoon ostoskeskukseen, jossa viihdyin minimiajan ostaen vaan yhen oikeesti kauniin paidan ja muuten alennushinnoin vähiten rumia vaatteita, että on ees jotain. Näillä mennään, ja pärjätään sillä mitä on annettu. Olen kuullut afrikkalasten itsensäkin suusta sen, että monet täällä ajattelevat Robin Hood-menetelmällä, ettei ole niin kamalan paha, jos rikkailta vähäsen ottaakin. Ja uskokaa tai älkää, niin vaikka Suomessa sinnittelenkin aika köyhälistölistoilla, niin täällä olen silti aikamoisen rikas. Enkä ole enää vihainen. Toivottavasti mun vaatteet meni hyvään käyttöön ja tekee monta ihmistä vielä onnelliseksi. Nekin täydellisesti istuvat, kalliit ja melkein uudet rintsikat, Espanjasta kesällä ostetut lempihousut, ja toista kertaa pesussa ollut Sampsukka-käsityö-tunika. Pesin jo toisenkin kerran vaatteita, uudet ostetut piti tietenkin pestä ennenkö pystyi käyttämään. Tällä kertaa panostin päivällä kuivattamiseen, eikä mitään ehtinyt kadota. 

Noniin, viimeisenä ilona tälle jorinalle se, että uskollisin Afrikankävijäystäväni Teija on taas täällä! Voi ihanaa Teija, kun tulit! Ollaan Teijan kanssa synnytty samana vuonna, kasvettu Pohjois-Savossa ja tavattu ekaa kertaa Windhoekissa 23.10.2011, mun 26-vuotissynttäreillä, jossa Teija sujahti samantien keittiöapulaiseksi Eevan mulle järkkäämissä synttärijuhlissa. Voi mikä ystävä! Toivottavasti se ehtii huomenna mulle kylään, paistan sille lettuja!

Teille muille ystäville tarjoilen tällä kertaa henkisiä herkkulettuja, niin makoisia, että voi unohtaa kaikki murheet ja muistaa hetken aikaa vaan kaiken hyvän mikä ympärille on annettu! 

On tullut aika loppukoonnin. Selvittää vielä ajatuksia Tansanian suhteen. Ikävä on. Haikeaa on. Mutta toki oli ihan parasta palata heinäkuussa Suomeen, jossa oli kuumempaa, kun Tansaniassa! Ja nytkin vielä on hyvä, mulla on Suomessa juuret, joitten päällä on tukevaa olla ja hyvä elää. Niihin juuriin kuuluu perhe, ystävät ja sukulaiset, kaikki rakkaat paikat ja olotilat ja muistot. Tansaniassa ikävöin Suomeen, nyt ikävöin Tansaniaan. Samalla kestoikävöin Viron kavereita, ja muutamaa ihanaa saksalaista, ruotsalaista Sannaa ja varmaan tosi montaa muutakin, jotka ei nyt tuu mieleen, mutta on sydämessä kyllä. 

 

Selitin facebookissa yhdelle kaverilleni tsättäillessämme, että ikävä on kuin pikkuruinen koira, joka seuraa minua nyt uskollisesti kaikkialle. Välillä se tarraa kinttuun kiinni ja on tosi raskasta raahata sitä mukana, välillä se osaa jo vähän irrottautuakin ja seurata kauempana.

 

Kaikki kysyy, että miten olen sopeutunut takaisin Suomeen, tietenkin. Niin kuuluukin kysyä. Ja kai mä olen tosi hyvin taas tähän elämään sutjahtanu, liiankin hyvin. Menin heti tultuani töihin Kiuruveen seurakunnan rippileirille, jossa on niin tiukka päiväohjelma ja opella paljon mielessä, ettei paljon ehikkään muuta, kun täyttä elämää teinixien kanssa. Paitsi iltaisin kaivata ja ihmetellä, että mitä kummaa tämä nyt on, kun kaikki ihmiset on yhtäkkiä niin oudon vaaleita ja sähkötkin vaan on kokoajan, eikä ne pätki. Ja pikkuasioista valitetaan! Minäkin!

 

Se oli silti ihan vasta, kun elin puol vuotta ilman vessanpönttöä, pyykinpesukonetta, ilman jääkaappia tai minkäänlaista keittiötä. Mulla oli tasan kaksi laitetta: silitysrauta ja veenkeitin. Silitysraualla piti silittää erityisesti pikkuhousut ja sukat, sekä vaatteitten saumapaikat, että loiset, jotka voi sutkahtaa vaatteista ihon alle kuolis. Veenkeitin oli meillä teen ja jonkun verran ruokahommiakin varten. Loppuaikanani opin kuitenki, että se on asuntolahuoneissa kielletty paloturvallisuusriskin takia, kun sähköverkosto on niin huono, ettei semmosta äkkisähkönsyöjää oo turvallista käyttää. Olivat tehneet tarkastuskäyntejä, mutta onneks superovela kämppikseni Manthumbo ehti piilottaa veenkeittimen kattoluukustamme ja vielä tiedottaa lähimmille naapureille pistokeikalla olleitten tarkastajien tulosta, joitten eelle puskaradion tiedotuspalvelu siis hyvin onneksemme ehti.

 

Olen ollut rippileireillä kanttori-opena ennenkin, sujahin niihin hommiin siis ihan samallalailla kuin aikaisemminkin. Niin noppeesti, että riparin jälkeen mietin, oliko koko Tansanian reissu vaan pelkkää unta! Aloin miettiä mistä voisin huomata sen, mitä jälkiä Tansania minuun jätti. Piti vähän miettiä ennenkö keksin.

 

Ainakin kokonaisemman olon. Olin Tansaniassa kokonaisempi, enemmän oma ihteni. Ja se johtui kai siitä, että kelpasin omana itsenäni, kun en voinu olla mittään muutakkaan, eikä minulla ollu maailmalle mittään muutakkaan näytettävvää. Ja se riitti. Siinä kaikki.

 

Haluaisin oppia sitä taas lisää. Kokonaisena olemista. Sitä, ettei minun tarvihe mahtua mihinkään muottiin tai olla jonkunlainen muu, vaan minä itse olen jo täydellinen muotti itelleni, ja mahun siihen kyllä aina, koska se muotti venyy mun mukana suuntaan jos toiseenkin, minne ikinä vaan haluan sitä venyttää, koska se on just mulle sopivan kokonen. Pienet lapset ymmärtää tämän joka puolella maailmaa niin paljon paremmin kuin me aikuiset! Viisaat, superhyperviisaat lapset!

 

Tansaniassa ei missään, ei ikinä missään ollu mittään mainoksia, jossa esiintyi vähäpukeisia ”täyellisiä ihmisiä”. Mainoksia oli vähänlaisesti, ja jos niissä joku esiintyi, niin vaatteet päällä oleva kaunis, ihan tavallinen ihminen kaikkine läskeineen ja pystynenineen, tai muine piirteineen, minkälaisia nyt oli Luoja hänelle sattunu luomaan. Ihmisen näkönen ihminen. Nyt kiinnitän Suomen mainoksiin huomiota ihan jokapuolella missä liikun, pääkaupunkiseudun kauilla ja metrotunneleissa, lehtimainoksiin ja nettimanoksiin. Sillon harvoin, kun pääsen kahtommaan elokuvia tai telkkaria niin sitäkin kautta. ”Täyellisen ihmisen” malleja on kaikkialla! Niitä tulvii ihmisen sisään jokaista aistikanavaa pitkin, erityisesti näön kautta! Mä vihaan sitä. Tosissaan vihaan! Haluan äkkiä takasin Tansaniaan, tää on niin kieroutunutta hommaa.

 

Tansaniassa tajusin, että mulla on aika huono itsetunto. Että siitä johtuu esiintymisjännitys, riittämättömyyden ja alemmuuden tunteet. Se, että moni asia pelottaa. Olen kuin parantunut, uudesti syntynyt, edes vähäsen jotakin sinneppäin.

 

Vaikka sitäkin olen miettinyt, että kun matkustaa, hajottaa samalla sieluaan. Kylvää sydämen palasia joka paikkaan, josta niitä sitten kaipaa takaisin ja jos ei heti pääse lähtemään niin kärsii. Vähänniinku Voldemort hajottaa sielunsa Harry Pottereissa. Hui kauhistus, onks tässä siis mittään järkee? Koitan muistaa, että ikävä kertoo rakkaudesta. Siitä, että onnellinen on se, joka ikävöi, koska sillä on mitä rakastaa, mitä ikävöiä ja ylleensä sekin mihin palata. Kai tämä on juuri sitä rikkautta. Mulla on niin paljon, olen saanu antaa omastani ja saanu aina moninkertasesti takasin! Ehkä sittenkin kannattaa mennä maailman ääriin.

 

Viron kielellä, kun sanoo, että on paha olo, fyysisestikin niin sanotaan: ”Mul on süda paha.” Siis, että mulla on sydän huonona. Se on käsittämättömän fiksusti sanottu! Sitähän se just tarkottaa, viisaat sukulaisemme virolaiset!

 

Ps. Mulla on menossa jo uus hakuprosessi Tansanian kottiin, samaiselle Makumiran luterilaisen yliopiston musalinjalle, tosin tällä kertaa opettajan hommiin. Hain sinne Suomen Lähetysseuran vapaaehtoseks. Vielä on epävarmaa, että pääsenkö, mutta tulkaa sitten käymään, jos meen sinne takasin, terapiamaahan, paratiisiin! Jos saan tuon pestin, niin saan varmaan ihka oman asunnonkin, jonne voin majottaakin jokusen! Tässä syksyn mittaan selviää mun elämän jatko! Ennen sitä koitan valmistua Sipeliuskoulusta, ja melko rankka vuosi taitaa ollakin eessä, hurjaa suorastaan. Mut onneks mulla on nyt ehkä taas aika hyvä porkkana, nimittäin tuohon vapaaehtospestiin vaaditaan Musiikin maisterin-tutkinto..

En ookkaan paljo yhtään kirjottanu ruuasta ja tajusin, että teillä ainakin on siellä kohta juhannus. En usko, että sitä täällä mitenkään erityisesti juhlitaan, mut ihan vaan teidän vuoksenne, rakkaat lukijani ja tukijani haluan jakaa yhden omista täkäläisistä herkkuruoistani, koska te voitte yrittää valmistaa sitä sielläkin Suomessa!

 

Nimittäin, tässä ohjetta:

 

1. Hommaa jostain maissintähkä. Täällä kasvava maissi ei ole makeaa ja tähkät on isoja. Oikein täydellistä popcorni- ja grillausmaissia. Hommaa myös lime tai sitruuna, suolaa ja chilijauhetta! Täällä pannaan chiliä kaikkiin ruokiin.

 

2. Hankkiudu paikkaan, jossa on grilli ja grillaa maissi. Kääntele niin ei pala, mutta saa pikkuisen tummua. Parhaat emännät saa täällä grillattua maissin niin, ettei se pala mutta osa maisseista on jo poksahtanut popcorniksi ja on rapeaa rousk rousk! Nam!

    

3. Halkaise lime tai sitruuna puoliksi. Sekoita suolasta ja chilijauheesta sekotus pienelle lautaselle, noin puolet ja puolet. Kasta halkaistu lime/sitruuna chili-suola seoksessa ja levitä lämpimän maissin päälle puristaen samalla limestä/sitruunastakin makua maissiin.

    

4. Nauti!!!

 

Jos haluaa olla Üüberekologinen, etkä saa kotimaista maissia mistään (kasvaa tietääkseni vaan muutamassa paikassa Varsinais-Suomessa ja on taatusti kallista!) niin voihan maissin kokeilla korvata myös jollain suomalaisella vihanneksella. Kuitenkin massikin, vaikka olis Espanjalaista tuontia on ekologisempi vaihtoehto kuin suurinosa kauppojen lihatuotteista, vaikka liha olisi kotimaista. Silloin, kun se liha oli vielä eläin, se eläin on luultavasti syönyt vielä paljon kauempaa tuotua soijaa ja ehkä muutakin tuontirehua. Syökää kasviksia, kotimaista ja mahollisimman lähellä tuotettua!

 

Sitten vielä juomaohjettakin. Juon täällä melkein joka päivä sekä piimää, joka tehdään itse ruokalassa ja maistuu ihan samalle, kun Suomessa paitsi siinä on hyviä klimppejä, eli sitä ei oo mitenkään varmaan pastöroitu sun muuta ja sen lisäks avocado-mango-papaija-banaani-mehua. Täällä sanotaan, että mehua, ehkä vois smoothiekskin sannoo jo siellä maailmassa.

 

Valmista joko niin, että: Osta nuo hedelmät kaupasta, ja sörssää tehosekottimessa, lisää mausteita tai mitä vaan hyvää halutessasi TAI korvaa kaikki tämä herkku suomalaisilla herkuilla, esim. joko sieltä nyt jo saa mansikoita jostain niin niillä! Ei oo kesällä onneks herkuttelu kallista, kun voi kaiken tehhä ite, varsinkin satokaudella.

 

Sen kunniaksi teidän tuleekin suorittaa vielä jonkinlainen vapaavalintainen loppurituaali: tanssi, laulu, kumarrus elämälle (joka voi samalla olla myös pyllistys kuolemalle), runonlausunta, tai hyppy korkealle ilmaan. Täkäläisittäin yleisin vaihtehto lienee tanssi+laulu, maasait hyppii myös tanssiessaan niin maan korkeelle, että pää käy pilvissä!

 

Hyvää juhannusta! Kertoilen täällä, ettei Suomessa oo nyt kunnolla pimmeetä ollenkaan, vaan pari tuntia hämärää yöllä ja ihan ihmeissään ovat kaverit ja miettivät, että miten semmonen elämä on ylipäätään mahollista!