maanantai, 29. syyskuu 2014

Sydäntäsärkevä ikävä

On tullut aika loppukoonnin. Selvittää vielä ajatuksia Tansanian suhteen. Ikävä on. Haikeaa on. Mutta toki oli ihan parasta palata heinäkuussa Suomeen, jossa oli kuumempaa, kun Tansaniassa! Ja nytkin vielä on hyvä, mulla on Suomessa juuret, joitten päällä on tukevaa olla ja hyvä elää. Niihin juuriin kuuluu perhe, ystävät ja sukulaiset, kaikki rakkaat paikat ja olotilat ja muistot. Tansaniassa ikävöin Suomeen, nyt ikävöin Tansaniaan. Samalla kestoikävöin Viron kavereita, ja muutamaa ihanaa saksalaista, ruotsalaista Sannaa ja varmaan tosi montaa muutakin, jotka ei nyt tuu mieleen, mutta on sydämessä kyllä. 

 

Selitin facebookissa yhdelle kaverilleni tsättäillessämme, että ikävä on kuin pikkuruinen koira, joka seuraa minua nyt uskollisesti kaikkialle. Välillä se tarraa kinttuun kiinni ja on tosi raskasta raahata sitä mukana, välillä se osaa jo vähän irrottautuakin ja seurata kauempana.

 

Kaikki kysyy, että miten olen sopeutunut takaisin Suomeen, tietenkin. Niin kuuluukin kysyä. Ja kai mä olen tosi hyvin taas tähän elämään sutjahtanu, liiankin hyvin. Menin heti tultuani töihin Kiuruveen seurakunnan rippileirille, jossa on niin tiukka päiväohjelma ja opella paljon mielessä, ettei paljon ehikkään muuta, kun täyttä elämää teinixien kanssa. Paitsi iltaisin kaivata ja ihmetellä, että mitä kummaa tämä nyt on, kun kaikki ihmiset on yhtäkkiä niin oudon vaaleita ja sähkötkin vaan on kokoajan, eikä ne pätki. Ja pikkuasioista valitetaan! Minäkin!

 

Se oli silti ihan vasta, kun elin puol vuotta ilman vessanpönttöä, pyykinpesukonetta, ilman jääkaappia tai minkäänlaista keittiötä. Mulla oli tasan kaksi laitetta: silitysrauta ja veenkeitin. Silitysraualla piti silittää erityisesti pikkuhousut ja sukat, sekä vaatteitten saumapaikat, että loiset, jotka voi sutkahtaa vaatteista ihon alle kuolis. Veenkeitin oli meillä teen ja jonkun verran ruokahommiakin varten. Loppuaikanani opin kuitenki, että se on asuntolahuoneissa kielletty paloturvallisuusriskin takia, kun sähköverkosto on niin huono, ettei semmosta äkkisähkönsyöjää oo turvallista käyttää. Olivat tehneet tarkastuskäyntejä, mutta onneks superovela kämppikseni Manthumbo ehti piilottaa veenkeittimen kattoluukustamme ja vielä tiedottaa lähimmille naapureille pistokeikalla olleitten tarkastajien tulosta, joitten eelle puskaradion tiedotuspalvelu siis hyvin onneksemme ehti.

 

Olen ollut rippileireillä kanttori-opena ennenkin, sujahin niihin hommiin siis ihan samallalailla kuin aikaisemminkin. Niin noppeesti, että riparin jälkeen mietin, oliko koko Tansanian reissu vaan pelkkää unta! Aloin miettiä mistä voisin huomata sen, mitä jälkiä Tansania minuun jätti. Piti vähän miettiä ennenkö keksin.

 

Ainakin kokonaisemman olon. Olin Tansaniassa kokonaisempi, enemmän oma ihteni. Ja se johtui kai siitä, että kelpasin omana itsenäni, kun en voinu olla mittään muutakkaan, eikä minulla ollu maailmalle mittään muutakkaan näytettävvää. Ja se riitti. Siinä kaikki.

 

Haluaisin oppia sitä taas lisää. Kokonaisena olemista. Sitä, ettei minun tarvihe mahtua mihinkään muottiin tai olla jonkunlainen muu, vaan minä itse olen jo täydellinen muotti itelleni, ja mahun siihen kyllä aina, koska se muotti venyy mun mukana suuntaan jos toiseenkin, minne ikinä vaan haluan sitä venyttää, koska se on just mulle sopivan kokonen. Pienet lapset ymmärtää tämän joka puolella maailmaa niin paljon paremmin kuin me aikuiset! Viisaat, superhyperviisaat lapset!

 

Tansaniassa ei missään, ei ikinä missään ollu mittään mainoksia, jossa esiintyi vähäpukeisia ”täyellisiä ihmisiä”. Mainoksia oli vähänlaisesti, ja jos niissä joku esiintyi, niin vaatteet päällä oleva kaunis, ihan tavallinen ihminen kaikkine läskeineen ja pystynenineen, tai muine piirteineen, minkälaisia nyt oli Luoja hänelle sattunu luomaan. Ihmisen näkönen ihminen. Nyt kiinnitän Suomen mainoksiin huomiota ihan jokapuolella missä liikun, pääkaupunkiseudun kauilla ja metrotunneleissa, lehtimainoksiin ja nettimanoksiin. Sillon harvoin, kun pääsen kahtommaan elokuvia tai telkkaria niin sitäkin kautta. ”Täyellisen ihmisen” malleja on kaikkialla! Niitä tulvii ihmisen sisään jokaista aistikanavaa pitkin, erityisesti näön kautta! Mä vihaan sitä. Tosissaan vihaan! Haluan äkkiä takasin Tansaniaan, tää on niin kieroutunutta hommaa.

 

Tansaniassa tajusin, että mulla on aika huono itsetunto. Että siitä johtuu esiintymisjännitys, riittämättömyyden ja alemmuuden tunteet. Se, että moni asia pelottaa. Olen kuin parantunut, uudesti syntynyt, edes vähäsen jotakin sinneppäin.

 

Vaikka sitäkin olen miettinyt, että kun matkustaa, hajottaa samalla sieluaan. Kylvää sydämen palasia joka paikkaan, josta niitä sitten kaipaa takaisin ja jos ei heti pääse lähtemään niin kärsii. Vähänniinku Voldemort hajottaa sielunsa Harry Pottereissa. Hui kauhistus, onks tässä siis mittään järkee? Koitan muistaa, että ikävä kertoo rakkaudesta. Siitä, että onnellinen on se, joka ikävöi, koska sillä on mitä rakastaa, mitä ikävöiä ja ylleensä sekin mihin palata. Kai tämä on juuri sitä rikkautta. Mulla on niin paljon, olen saanu antaa omastani ja saanu aina moninkertasesti takasin! Ehkä sittenkin kannattaa mennä maailman ääriin.

 

Viron kielellä, kun sanoo, että on paha olo, fyysisestikin niin sanotaan: ”Mul on süda paha.” Siis, että mulla on sydän huonona. Se on käsittämättömän fiksusti sanottu! Sitähän se just tarkottaa, viisaat sukulaisemme virolaiset!

 

Ps. Mulla on menossa jo uus hakuprosessi Tansanian kottiin, samaiselle Makumiran luterilaisen yliopiston musalinjalle, tosin tällä kertaa opettajan hommiin. Hain sinne Suomen Lähetysseuran vapaaehtoseks. Vielä on epävarmaa, että pääsenkö, mutta tulkaa sitten käymään, jos meen sinne takasin, terapiamaahan, paratiisiin! Jos saan tuon pestin, niin saan varmaan ihka oman asunnonkin, jonne voin majottaakin jokusen! Tässä syksyn mittaan selviää mun elämän jatko! Ennen sitä koitan valmistua Sipeliuskoulusta, ja melko rankka vuosi taitaa ollakin eessä, hurjaa suorastaan. Mut onneks mulla on nyt ehkä taas aika hyvä porkkana, nimittäin tuohon vapaaehtospestiin vaaditaan Musiikin maisterin-tutkinto..

maanantai, 16. kesäkuu 2014

Tansanialainen juhannusherkku

En ookkaan paljo yhtään kirjottanu ruuasta ja tajusin, että teillä ainakin on siellä kohta juhannus. En usko, että sitä täällä mitenkään erityisesti juhlitaan, mut ihan vaan teidän vuoksenne, rakkaat lukijani ja tukijani haluan jakaa yhden omista täkäläisistä herkkuruoistani, koska te voitte yrittää valmistaa sitä sielläkin Suomessa!

 

Nimittäin, tässä ohjetta:

 

  1. Hommaa jostain maissintähkä. Täällä kasvava maissi ei ole makeaa ja tähkät on isoja. Oikein täydellistä popcorni- ja grillausmaissia. Hommaa myös lime tai sitruuna, suolaa ja chilijauhetta! Täällä pannaan chiliä kaikkiin ruokiin.

 

  1. Hankkiudu paikkaan, jossa on grilli ja grillaa maissi. Kääntele niin ei pala, mutta saa pikkuisen tummua. Parhaat emännät saa täällä grillattua maissin niin, ettei se pala mutta osa maisseista on jo poksahtanut popcorniksi ja on rapeaa rousk rousk! Nam!

     

  2. Halkaise lime tai sitruuna puoliksi. Sekoita suolasta ja chilijauheesta sekotus pienelle lautaselle, noin puolet ja puolet. Kasta halkaistu lime/sitruuna chili-suola seoksessa ja levitä lämpimän maissin päälle puristaen samalla limestä/sitruunastakin makua maissiin.

     

  3. Nauti!!!

 

Jos haluaa olla Üüberekologinen, etkä saa kotimaista maissia mistään (kasvaa tietääkseni vaan muutamassa paikassa Varsinais-Suomessa ja on taatusti kallista!) niin voihan maissin kokeilla korvata myös jollain suomalaisella vihanneksella. Kuitenkin massikin, vaikka olis Espanjalaista tuontia on ekologisempi vaihtoehto kuin suurinosa kauppojen lihatuotteista, vaikka liha olisi kotimaista. Silloin, kun se liha oli vielä eläin, se eläin on luultavasti syönyt vielä paljon kauempaa tuotua soijaa ja ehkä muutakin tuontirehua. Syökää kasviksia, kotimaista ja mahollisimman lähellä tuotettua!

 

Sitten vielä juomaohjettakin. Juon täällä melkein joka päivä sekä piimää, joka tehdään itse ruokalassa ja maistuu ihan samalle, kun Suomessa paitsi siinä on hyviä klimppejä, eli sitä ei oo mitenkään varmaan pastöroitu sun muuta ja sen lisäks avocado-mango-papaija-banaani-mehua. Täällä sanotaan, että mehua, ehkä vois smoothiekskin sannoo jo siellä maailmassa.

 

Valmista joko niin, että: Osta nuo hedelmät kaupasta, ja sörssää tehosekottimessa, lisää mausteita tai mitä vaan hyvää halutessasi TAI korvaa kaikki tämä herkku suomalaisilla herkuilla, esim. joko sieltä nyt jo saa mansikoita jostain niin niillä! Ei oo kesällä onneks herkuttelu kallista, kun voi kaiken tehhä ite, varsinkin satokaudella.

 

Sen kunniaksi teidän tuleekin suorittaa vielä jonkinlainen vapaavalintainen loppurituaali: tanssi, laulu, kumarrus elämälle (joka voi samalla olla myös pyllistys kuolemalle), runonlausunta, tai hyppy korkealle ilmaan. Täkäläisittäin yleisin vaihtehto lienee tanssi+laulu, maasait hyppii myös tanssiessaan niin maan korkeelle, että pää käy pilvissä!

 

Hyvää juhannusta! Kertoilen täällä, ettei Suomessa oo nyt kunnolla pimmeetä ollenkaan, vaan pari tuntia hämärää yöllä ja ihan ihmeissään ovat kaverit ja miettivät, että miten semmonen elämä on ylipäätään mahollista!

 

sunnuntai, 15. kesäkuu 2014

Naiskohtaloita

Minua on täällä Tansaniassa asuessani koskettanut sydämenpohjasta asti monien ihmisten elämäntarinat. Erityisesti naisilla on ollut minulle paljon kerrottavaa. Tässä joitakin, jotka jäivät ajatuksiin asumaan. Vaihdoin henkilöitten nimet varmuuden vuoksi, etten loukkaa ketään vaan mitenkään.

 

Rehema

 

Joka kerta, kun näen Reheman iloiset kasvot minua alkaa itkettää. Huolimatta siitä, että Rehema itse hymyilee kuin aurinko, ja juoksee aina, kun mahdollista sisältä romahtamaisillaan olevasta talosta asti tielle minua halaamaan, kun kuljen talon ohitse. Pienikokoinen, 15-vuotias Rehema on käynyt ainoastaan seiskaluokkaan asti kestävän alakoulun, kuten hieman yli puolet tansanialaisnuorista tänä päivänä. Hän osaa sanoa englanniksi vaan baibai, joten kovin syvällisiin keskusteluihin en ole hänen kanssaan vielä päässyt. Kerran ostin Rehemalle jätskin, kun olin itsekkin menossa jätskiä ostamaan yliopiston ainoasta jätskikioskista. Ja voi miten onnellinen nuori minulla oli vieressä sen jälkeen! Hänen oli kamalan vaikeata valita peräti kolmesta jätskivaihtoehdosta ja lopulta oli helpointa vaan päätyä samaan kuin minä, jota kutsun itse kermamehujääksi, koska semmoiselta se maistuu.

 

Reheman elämässä kaikki on päällisin puolin hyvin, hän on saanut töitä yliopiston vierasmajan emännän ja yliopiston ulkopuolella työskentelevän pastorin perheestä kotiapulaisena. Käytännössä minulle tulee Reheman asemasta mieleen Vaahteranmäen Eemelin Liina-piika. Töitä on koko päivän ja Rehema asuu työpaikallaan. Piikana seitsemänä päivänä viikossa.

 

Reheman kanssa jutellessani pidättelen itkuani tietenkin. Se itku on kaikkien niitten puolesta, joilla ei ole kovin ruusuinen tulevaisuus. Joilla ei ole vaihtoehtoja. Muinoin vuonna kukka ja kivi, kun minä olin Kiuruveden ylä-asteen seiskaluokkalainen meidän koulussa oli joku huumevalistuskampanja, jossa piti keksiä iskulause kaikille jaettavaan T-paitaan. Joku sitten oli keksinyt: ”Maailma on auki, mitä sinä teet?” Tuntuu niin epäreilulta ajatellakkaan sitä. Ei ole kaikkien maailma kovinkaan avonainen. Ja silti, Rehema aina hymyilee ja juoksee halaamaan. Kuinka moni suomalaisnuori tulee mua vastaan niin? Ei kukaan, ehkä entiset rippilapset tulee moikkaamaan. En ymmärrä aina välillä tätä maailman tasapainoa!

 

Neema&Charity

 

Vaihtariystäväni, ruotsalainen Sanna kysyi minulta kerran josko haluaisin lähteä mukaan yhden koulukaverin tyttöä hakemaan. Tytär on koulussa jossain vähän matkan päässä ja käydään vaan hakemassa hänet viikonlopuksi Makumiraan. Lähdin iloisin mielin mukaan! Koulu sijaitsee kylässä, jonne ei enää pääse dalla-dallalla, vaan sinne pitää matkustaa hieman isommalla shuttle-bussilla. Kylä sijaitsee ison maantien varrella, vaikka muutoin näytti aika perinteiseltä ja varsin köyhältä tansanialaiskylältä. Koulu on kuitenkin hyvämaineinen, uusi englanninkielinen yksityiskoulu. Kysyin Charity-äidiltä miksi hän halusi tyttärensä juuri siihen kyseiseen kouluun, niin hän vastasi, että oikeastaan siksi, että juuri se koulu suostui ottamaan tytärlapsen kouluun, vaikka hän onkin vasta neljä vuotias.

 

Tapasimme pienen ja aran Neeman koulun toimistossa. Neema uskalsi hädin tuskin tulla Charityn luo, meitä mzunguja oli selvästi vähän pelottava nähdä. Minua hämmensi kovasti Neeman ujo käyttäytyminen äitinsäkkään läheisyydessä. Aika rajua neljävuotiaalle elää kaikki viikot sisäoppilaitoksessa ilman omaa perhettä.

 

Vierailumme aikana Charity kävi koulun johtajan kanssa hieman läpi Neeman koulutehtäviä. Osasta niistä pikkuinen Neema oli selviytynyt hienosti, osassa oli vielä virheitä. Kaikki muut Neeman luokkakaverit olivat 6-7 vuotiaita, hän sinnittelee joukon nuorimpana muitten perässä. Sitten lähdimme pitemmittä puheitta takaisinpäin odottelemaan oikeanlaista pikkubussia Arushan suuntaan. Kannoimme väsynyttä Neemaa vuorotellen. Hän uskalsi jo tulla minun ja Sannankin syliin ja rohkaistui Makumiraan päästessämme muutenkin. Charity osti kioskista Neemalle hänen lempikeksejään. Makumirassa käväisimme vielä Charityn ja hänen kämppiksensä huoneessa, jossa Charity kaivoi kaapista esiin Neemalle vaatteita, jotta hän voisi vapautua koulupuvustaan. Ensimmäiset vaatteet olivat kuitenkin liian pieniä, toisetkin vielä. Olipas tyttö kasvanut! Lopulta onneksi löytyi sopivaakin päälle pantavaa. Melkein kaikki kengätkin olivat jääneet jo pieniksi, vaan yhdet sandaalit olivat sopivat.

 

Sitten me lähdettiin Sannan kanssa omille teillemme, enkä nähnyt Charitya tai Neemaa enää viikonlopun aikana. Paljon myöhemmin, ihan vähän aikaa sitten kysyin Charityä nähdessäni hänen tyttärensäkin kuulumisia. Sanoin, että mulla on pientä Neemaa ihan ikävä, kun en ole häntä sen koommin nähnyt. Charity kysyi heti, josko haluaisin lähteä tulevana viikonloppuna hänen kanssaan tapaamaan Neemaa ja sovimme samantien ajan milloin mennä. Tällä kertaa Sanna ei ehtinyt koulukiireiltään mukaan.

 

Neema odotteli meitä taas koulun toimiston lähettyvillä saapuessamme koululle. Hän tuli heti äitinsä luokse, tosin ujosteli tälläkin kertaa. Koulun johtaja näytti meille Neeman luokkahuoneen, se oli tilava, eikä pulpetteja ollut kuin noin 15 (mikä on äärettömän pieni luokkakoko tansanialaisittain!) Pienten luokassa oli myös helmitauluja, muovisia kirjaimia, hyppynaruja, joitakin askartelutarvikkeitakin. Seinillä oli opetustauluja. Neema muisteli meille ääneen kirjaimia ja aina jonkun samalla kirjaimella alkavan englanninkielisen sanan. Neema myös näytti meille tärkeitä paikkojaan, keinut ja pienten tyttöjen oman kotileikkipaikan, jonka he olivt itse risuista koonneet. Koululla oli myös koira, jolla oli oma koppi! Ensimmäinen koirankoppi, jonka näen Afrikassa!

 

Pikkuhiljaa Neema taas vapautui arkuudestaan, ja lopulta jutteli mullekin. Koululla oli kirjakauppa ja hän halusi hirmuisesti, että Charity ostaisi hänelle sieltä jonkun kirjan. Kurkistelin kiinni olevan kaupan ovenraosta kirjoja, siellä myytiin kuitenkin vaan isompien oppilaitten koulukirjoja ja opettajien oppaita eri aineisiin. Yritin selittää Neemalle vielä erittäin heikolla swahilillani, että ne kirjat ovat isommille lapsille, että äitin pitää ostaa sulle kirja jostain muualta. Charity kertoi heti tuoneensa Neemalle kerran kirjan, mutta kirja on kadonnut jonnekkin, enää sitä ei Neeman omien sanojen mukaan ainakaan ole. Epäilen vahvasti isompien oppilaitten ottaneen sen pikkuiselta Neemalta. Tällä kertaa meillä oli tuomisina vaan vähäsen keksiä ja karkkia. En halunnut tuoda mitään isompaa, kun arvelin, että siitä saattaa syntyä vaan kiistoja ja epätoivoa.

 

Vierailumme kesti noin tunnin, sitten Charity kysyi minulta olenko valmis lähtemään kotimatkalle. Tällä kertaa emme ottaneet Neemaa mukaamme, Charity sanoi, että hänellä on niin paljon opiskelujuttuja tekemättä, ettei hänellä ole aikaa olla Neeman kanssa ja siksi Neema saa nyt jäädä koululle viikonlopuksikin. Ihmettelin Neeman reippautta, kun hän hyvästeli meidät, pussasi märän pusun poskelle ja sen jälkeen juoksi kavereittensa kanssa leikkimään kotileikkipaikkaan.

 

Me lähdettiin taas odottelemaan pikkulinkkua takaisin kotiin Makumiraan. Ainakin pari resuista miestä tuli mua kosiskelemaan, Charity urhollisesti puolusteli ja käski kosijoitten mennä matkoihinsa. Samalla hän kertoi minulle, että oli onnellinen siitä kuinka Neema oli jäänyt iloisena leikkimään meidän lähdettyä. Edellisellä kerralla hän oli kuulemma itkenyt kovasti, kun Charity oli kertonut lähtevänsä pois. Kommentoin, että Neemalla mahtaa olla tosi kova ikävä äitiä siellä sisäoppilaitoksessa. Charity sanoi sitten, ettei hän ollut pitkään aikaan vieraillutkaan Neeman luona juuri siksi, että hän oli edellisellä kerralla itkenyt, koska se oli ollut hänelle niin loukkaavaa. Että nyt hän suostui tapaamiseen minun takiani, koska minä olin sanonut, että mulla on Neemaa ikävä. Kun Neema oli edellisellä kerralla itkenyt Charity oli sanonut hänelle, ettei hän tule enää ikinä vierailemaan, jos Neema vielä itkee. Ja hän oli myös pyytänyt Neemaa heti lopettamaan itkunsa, koska Charitylle itselleen tulee siitä paha mieli, Neeman pitäisi osata kunnioittaa äitiään! Neema ei ollut kuitenkaan lopettanut, ja Charity oli pyytänyt jotain opettajaa tuomaan kepin, jolla hän oli sitten lyönyt lastaan. ”Varmaan ne opettajat siellä pitää mua tosi julmana äitinä!” kommentoi Charity lopuksi. Olin niin järkyttynyt, etten kehdannut enää sanoa mitään. Ajattelin sillä hetkellä inholla sitä, miten itsekäs ja paha ihminen voikaan olla. Suomessa Charity olisi joutunut tekosistaan vähintään oikeuteen.

 

Jos paluumatkalla en olisi joutunut kaikella keskittymiskyvylläni seurata täpötäyden pikkulinkun rahastajan mulle latelemia kosintayrityksiä, olisin varmaan samantien purskahtanut itkuun. Varmaa on vaan se, ettei Neema ole ainoa kaltaisensa pieni, sisäoppilaitokseen sysätty lapsi, jonka vanhemmat ajattelevat olevansa tosi hyviä vanhempia maksaessaan kalliit koulumaksut niin, että lapsi saa hyvän koulutuksen. Kai sekin on jotain. Silti surettaa niin kamalasti pikku-Neeman kohtalo! Koulussa on, vaikka kuinka hyvä koulu olisikin ihan varmasti tiukista tiukin kuri ja paljon sääntöjä ja rajoitteita. Missä on hänelle turvallinen ja rakastava aikuinen, niin läheinen, että uskaltaa raivota ja purkaa, näyttää syvimmät tunteensakin? Kertoa lapsen ja isompana nuoren tytön kielellä, että sinua minä rakastan, sinä olet minua kasvattanut ja hoitanut, jaksanut kaikki nämä vuodet. Ollut turvana, ollut läsnä, rakastanut.

 

Voi miten hyvä maailma olisikaan, jos jokaisella lapsella olisi edes yksi hyvä, läheinen ja rakastava aikuinen ihminen elämässään!

 

Upendo

 

Hyvä ystäväni Upendo on raskaana. Hän opiskelee englanninopettajaksi ja on onneksi kolmosvuosikurssilla, siis valmistuu ihan kohta. Tutkimustyönsäkin hän on jo jättänyt tarkistettavaksi, enää puuttuu tämänhetkisten kurssien loppuunsuorittaminen ja loppukokeet, jotka ovat heinäkuun puolivälin jälkeen. Vauvan laskettu aika on elokuussa, siis aika pian loppukokeitten jälkeen. Upendon mies opiskelee myös Makumirassa, tosin maisterin tutkintoa ja valmistuu myös pian.

 

Upendo on sellainen ystävä, jolle voin kertoa kaikista huolistani, ja saan aina oikeita lohdutuksen sanoja vastalahjaksi. Hän on tosi viisas nainen! Nykyään, kun tapaamme kysyn Upendolta hänen oman vointinsa lisäksi myös vauvan vointia. Vauva potkii kuulemma paljon ja olemme siitä kumpikin iloisia! Kerran tavatessamme Upendo kertoi minulle käyneensä lääkärin vastaanotolla tarkistuskäynnillä. Kaikki näytti olevan muutoin aivan kunnossa, mutta lääkäri oli ihmetellyt kuinka Upendon vatsa on paljon isompi kuin normaalisti siinä vaiheessa. Lääkäri oli sanonut, että pitää tarkistaa tilanne ultraäänitutkimuksella. Upendo oli kuitenkin joutunut kieltäytymään tutkimuksesta, hänen miehensä ei halua hänen menevän ultra ääneen, vaikka hän itse haluaisikin (ainakin minulle hän on kertonut, että itse kyllä haluaisi mennä tutkittavaksi). Tämä oli jo kolmas kerta, kun lääkäri on raskauden aikana suositellut ultra ääni-tutkimusta, mutta miehen, eli perheen pään mieli ei ole lääkärien ja vaimon suostutteluista huolimatta muuttunut. Tällä kertaa lääkäri oli antanut Upendon mukana miehelleen vietäväksi infolappusen ultra ääni-tutkimuksesta ja siitä, ettei se ole lapselle vaarallista.

 

Keskustelimme vielä hetken Upendon normaalia isommasta mahasta. Tietenkin mieleen putkahti, että entäs jos vauvoja onkin kaksi. Upendo kertoi minulle heti, että hänen miehensä sukulaisissa on paljon kaksosia, mm. miehen isovanhemmissa ja sedissä. Minua alkoi kauhistuttaa vähän. Sanoin Upendolle, että hänen pitää kyllä koittaa saada miehensä mieli muuttumaan, pitäähän heidän tietää onko vauvoja tulossa yksi vai kaksi! Tarjouduin myös lähtemään hänen kanssaan Ultra ääneen, jos mies ei halua niin minä kyllä tulen. Tutkimus ei kuulemma ole liian kalliskaan, siitä se ei tällä kertaa ole kiinni. Ei kuitenkaan ole mitään mieltä mennä salaa, miehen mieli pitäis saada muuttumaan ensimmäiseksi.

 

Samalla selvisi, ettei vauvaa, tai vauvoja varten olla vielä hankittu yhtään mitään varusteita. Ja nyt ollaan jo kesäkuussa. Hänen miehensä oli kuulemma kommentoinut asiaa niin, että vauva voidaan ensin pukea vain kangoihin ja kankaisiin, ja sitten ruveta hankkimaan tarvittavia asioita, syntymän jälkeen. Minä sanoin heti, että Upendo voi olla synnyttämisen jälkeen väsynyt ja kipeänäkin, että on parempi olla edes jotain jo valmiina. Sovimme heti päivämäärän, millon lähdemme penkomaan vauvanvaatteita Tengerun torilta, jossa myydään vanhoja, hyväntekeväisyyteen lahjoitettuja vaatteita länsimaista. Upendo saa valita, minä maksan. Rakkaus ja välittäminen on rahaa arvokkaampaa.

 

Suututtaa vaan välillä niin kaikki sukupuoltenvälinen epätasa-arvo. Onneksi tämä asia ei todellakaan kaikkien pariskuntien kohdalla ole tällainen, vaan vaikka mies onkin perinteisesti perheen pää, ottavat fiksut miehet myös vaimojensa fiksut mielipiteet huomioon ja antavat vaimojensa tehdä päätökset asioissa, joista naiset tietävät enemmän. Upendo on vielä niin fiksukin, on vaikea ymmärtää miten hän vaan alistuu miehensä vallan alle, asiassa jossa on hänen oma ja ainoa kehonsa ja elämänsä mukana niin vahvasti, sekä syntymättömän lapsen (tai lasten). Se kai vaan on tansanialaisen naisen elämää. Vaimon ja äidin roolimallia on opeteltu syntymästä lähtien!

 

Angel

 

Kysyin kerran Angelilta oikein perusteellisesti hänen kuulumisiaan. Ensimmäiseen tervehdykseen täällä vastataan AINA, että hyvää kuuluu, vaikka olis pää kainalossa ja kaikki maailman tappavat taudit kerralla. Angel vastasi kyselyihini kuitenkin moneen kertaan, että upeasti menee, ihan loistavaa on elämä! Ja niin varmasti onkin, mun on vaan välillä vähän vaikee uskoo sitä. Angel on valmistunu viime vuonna tästä samaisesta Makumiran musiikinyksiköstä, hän on siis musiikin kandidaatti, musiikkikasvattaja. Angel asuu amerikkalaisen opettajaperheen luona, nukkuu samassa huoneessa perheen tyttärien kanssa. En ole ihan perusteellisesti kehdännut kysyä suoraan, että miksi, mutta olen ymmärtänyt, ettei hänellä oikein ole mitään muuta paikkaa. Ei ole paikkaa, koska ei ole töitäkään.

 

Jos Suomessa on muusikon vaikeeta löytää oman alansa töitä, niin täällä vasta onkin! Angel tykkää vielä kaikkein eniten opettaa musiikkia. Hän kulkee välillä meidän nykyisten opiskelijoitten mukana esim. pediharjoitteluissa (joita minä en kyllä erityisemmin täällä tee), ihan vaan siksi, että saa toteuttaa siellä itseään ja on apuna kaikille. Muutoin hän tekee perheessä kotitöitä. Tansanian valtionkoulussa musiikki ei ole oppiaine, siksi musiikinopettajille löytyy aniharvoin töitä. Niitä pitää varmaan oikeastaan osata luoda itselleen, vähän niin kuin muusikon Suomessa. Mulla itelläni on Suomessa aina liikaakin opetushommia, jos haluaa pelkästään tehdä taiteellista työtä niin sitten saa kyllä tosiaan etsiä töitä ja itseään siinä samalla. Opetushommia kuitenkin helpommin saa, melkein aina saa. Täällä ei vaan saa niitäkään. Sekin vielä, kun Tansaniassa perinnemusiikkikulttuuri on niin elävää, ei musiikkia ajatella elämän erillisenä osana, vaan tärkeänä osana kokonaista elämää, johon kuuluu tanssi, draama, tarina, tunteitten osoittaminen, viestintä, aika ja paikka. Kaikki osaavat tanssia ja laulaa luonnostaan, ja on vielä ihan kummallinen ajatus maksaa erikseen esiintyville taiteilijoille palkkaa, paitsi ehkä joillain festivaaleilla.

 

Korkeakoulutettu Angel on siis kotipiikana. Hänet on koulutettu ammattiin, johon ei ole kovin montaa suoraa työpaikkaa Tansaniassa. Ehkä jossain yksityiskouluissa on musiikinopetusta muitten oppiaineitten joukossa. Silti mua melkein suututtaa, että musiikkia sitten voi opiskella ammatikseen, yliopistotasolla, vaikka musiikki onkin mun henki ja elämä, samoin kuin näitten koulukavereittenkin täällä. Tulee väkisinkin mieleen, että onko tämä amerikkalaisten alottama koulutus nyt ihan loppuun mietitty täällä Tansaniassa. Vaikka toisaalta, jos ei jostain vaan aloita yrittämistä, niin ei voi ikinä saada mitään aikaankaan. Musiikin opiskelijat käyvät pitämässä pedituntinsa läheisessä varsin köyhässä Urakin koulussa, jonne johtaa niin huono tie, että minua pelottaa kamalasti mennä sinne, vaikka saankin etuoikeutettuna istua aina ison maastoauton kyydissä. Oppilaat saavat siis musiikin opetusta, tiedollisia asioita, sekä laulamista ja nokkahuilun soittoa lähinnä. Aika rajallista touhusta tekee tietenkin täydellinen materiaalien ja rahan puute. Mutta on tämäkin silti jotain. Alussa ollaan. Ehkä Angelinkin elämässä vielä joskus vanhana muorina koittaa päivä, jolloin hänellä on mahdollisuus oman koulutuksen mukaiseen työpaikkaan kotimaassaan!

 

sunnuntai, 15. kesäkuu 2014

Yhteisöelämää

Kirjotin joku aika sitten blogitekstin myös Changemakerin Muutosvoimaa-blogiin. Aika yleistä Afrikkapohdintaa ja semmosta. Sen voi käyä lukemassa täällä ken tahtoo: http://www.changemaker.fi/parempi-elama/

 

Joka ei tahtonu niin sille kerrottakoon, että vertailin tuossa Parempi elämä-nimisessä kirjotuksessani tätä afrikan yhteisöllisyyttä Suomen oloihin. Sen kirjoittaminen sai minut pohtimaan tätä yhteisöllisyyttä vielä enemmänkin. Tai oikeastaan tajusin, että olen sitä kokoajan täällä ja jo ainakin Namibiassa asuessani pohtinut. Siksi, että se on oikeestaan täällä se kaikkein hienoin asia ja afrikkalaisen elämän A ja O.

 

Tällä hetkellä kuulun ainakin seuraaviin yhteisöihin: musiikinopiskelijoihin, Neemakuoroon, vaihtariporukkaan, naapuriporukkaan, Katrin ja Leenan kanssa Makumiran suomalaisiin, facebook+ muuhun nettielämään, jonka kautta elän myös elämää Makumiran ulkopuolella. Seuraavaksi pikkuruisenlaisesti sepustusta näistä kaikista.

 

Tämän Makumiran luterilaisen yliopiston musiikinyksikkö on pikkuruinen yliopiston muihin tiedekuntiin verrattuna. Meitä opiskelijoita on jotain 25-30. En tiedä ihan tarkkaan, kun aina välillä joitain tyyppejä ilmaantuu ja kun kyselen, että keitä ne on niin mulle vastataan, että ”Ai etkö tiiä, se on se, se opiskellee kakkosvuosikurssilla...” jne. Kuitenkin meitä on niin vähän, että me kaikki yleensä koulua käyvät tunnetaan toisemme ja mäkin taian nyt jo muistaa kaikkien nimet. Jokaikinen koulukaveri kohtelee minua kuin kukkaa kämmenellä, kukaan heistä ei ole ikinä kerjänny minulta rahaa (olis kiva tietää minkälaiset palopuheet amerikkalaiset opet on niille pitäny musta ennen kuin saavuin!) ja ennen kaikkea olen yksi joukosta. Minua pidetään erinomaisena nuotinlukijana ja laulajana ja kanteleen ja klarinetinsoittajana (öhm..) jota ehkä näihin vasta aikuisena länsimaiseen musiikkiin tutustuneisiin olenkin. Koulukavereitten kanssa on yleensä aina kivaa, ainakin sitten, jos saan ne ilmaantumaan paikalle. Yhteinen kokoontuminen on ehdottomasti suurin haaste, ja osittain se kyllä johtuu siitä, että kaikki on niin kiireisiä täälläkin! Uskomatonta, ollaanhan sentään Afrikassa! No, nyt oon oppinu, että kiirettä on täälläkin, siihen vaan ehkä suhtaudutaan hiukan eri tavalla kuin Suomessa. Tosiasia on, että monet suomalaiset on kyllä ihan tosi pinnakireellä nipottavia tosikkoja afrikkalaisten rinnalla. Minäkin siis muitten joukossa, vaikka yritän täällä oppia olemaan himpun rennompi ja olemaan ressaamatta turhia.

 

Toinen yhteisö, jossa elän erittäin tiivistä elämää on tuo yliopiston opiskelijoitten kirkkokuoro Neema(=armo). Aktiivisia Neemakuorolaisia on about 60 + sitten ne jotka on kirjoilla ja käy aika harvoin harkoissa. Kaikkien kuorolaisten nimiä en muista, mutta suurimman osan kyllä. Kuorossa on tosi lämmin ja välittävä ilmapiiri, ja paljon hyviä ystäviä, jotka varmaan saa mut sinne aina menemään, vaikka harkkoja on melkein joka ilta ja jokaikinen sunnuntai 1-2 jumalanpalvelusta laulettavana. Enkä ymmärrä ikinä kaikkee, kun siellä puhutaan pelkkää swahilia kokoajan. Välillä muistavat kyllä tulkkaillakin. Neemakuoro on opettanu mulle täällä yhteisöllisyydestä varmasti kaikkein eniten. Meidän Nairobin matka oli jotain tavattoman hienoa. Oma parini Thomas huolehti minusta suurella sydämellä, eikä hän ollu ainoo, kaikki huolehti toisistaan. Eikä se ollu yhtään ärsyttävää, vaan pikemminkin suloisen koskettavaa! Yhtenä päivänä täällä Makumirassa yksi meiän kuoron johtajista oli ryöstetty veitsellä uhaten, kun se oli liikuskellut yöllä ylipiston portin ulkopuolella. Meillä oli seuraavana iltana harkat klo 20-22, ja sen jälkeen me lähettiin kaikki 50 harkoissa ollutta sen pikku asuntolahuoneeseen kylään ja piettiin siellä pieni hartaus, jossa rukkoiltiin yhessä johtajan ja myös varkaan puolesta (yksi varkaista oli tapettu, koska se porukka oli ryöstäny monia ja kyläläiset oli suuttunu siitä kamalasti ja sitten ne oli tappaneet sen rosvopäällikön. Kämppikseni kommentoi asiaa niin, että ihmiset aattelee, ettei polliisi pane tuommosia vankilaan, vaan päästää ne käsistään ja siks kyläläiset ei luottanu polliisiin..). Mulle se yhteinen hartaus yhteisessä änkäytymistilassa oli kuitenkin jotain sanoinkuvailemattoman koskettavaa! Ja sitten, kun meillä kerran oli kuoron kokous myös ei-niin-kamalan-tilavassa-huoneessa, enkä ymmärtäny paljoo, eikä mua ihan suoraan sanottuna ihan maailman eniten jaksanu kiinnostaakkaan kuoron ens vuoden asiat ja menin sitte siihen parin metrin päähän pihakuistille kirjottamaan korttia mummulle lämpimään auringonpaisteeseen, niin eikös vaan viis eri kuorokaveria käyny vuorotellen kysymässä multa, että mikä hätänä ja miks lähdin pois, sekä kutsumassa takaisin sisälle. Sen jälkeen ymmärsin, mun PITÄÄ mennä takaisin ja mun PITÄÄ istuapönöttää siellä tyhjänpanttina, vaikka olis sata muutakin asiaa tehtävänä, koska OLEN OSA SITÄ YHTEISÖÄ, joka ei ole kokonainen, jos puutun. Noniin. Aika hienoa.

 

Sitten on tämä naapuriyhteisö. Mun kämppiksen, Manthumbon kanssa jutellaan melko avoimesti mistä vaan, ja meille on tullu melkein perinteeksi puhua iltaisin auki kaikki mieltäpainavat askareet ja terapioida toisemme ennen nukkumaan menoa. Tässä pikkumökissä on tosiaan neljä kahden hengen huonetta. Olen aika tuttu nyt jo kaikkien tyttöjen kanssa, meitä on kolme lakimiesnaisopiskelijaa, yksi teologianopiskelija, yksi englanninopeopiskelija, yksi swahilinopeopiskelija, yksi maantiedonopeopiskelija ja minä musiikinopiskelija. Käyn kylässä jonkun luona melkein päivittäin. Yhellä tytöllä oli vasta paha malaria, sen piti olla kolme yötä sairaalassakin. Ja kun hän pääsi kotiin, passattiin sitä sitten vuorotellen, ettei tartte lähtee kuumeisena hoipertelemmaan minnekkään. Minä hain vaan pullovettä ruokalasta. Naapurit myös opettaa mulle swahilia kilpaa, mikä on tietenkin hauskaa. Englanninopeopiskelija Manthumbon kanssa tosin puhutaan vaan englantia, hän varmaan puhuu kaikkein parhaiten englantia kaikista kohtaamistani tansanialaisista, joten saahaan toisistamme aika hyvin selkoa. Yhtenä iltana me myös jumpattiin yhessä parin lakimiesnaisopiskelijan kanssa. Kannustettiin toisiamme ja huomattiin, että kullakin meistä on vahvuutensa, minä olin notkein ja yks hyppi parhaiten narua ja yksi jaksoi olla pisimpään lankkuasennossa (hirvittävän voimille ottava mutta hyödyllinen lihasliike).

 

Neljäs mainittava asia on ehottomasti vaihtariyhteisö. Se on varsin pikkuruinen, meitä on nyt vaan kolme, eli minä, ruotsalainen Sanna ja saksalainen Anne. Vaikka meistä ei oo kukaan afrikkalainen, niin huomaan, että meidänkin yhteisössämme on paljon afrikkalaisia piirteitä. Muistetaan kysellä kuulumisia toisiltamme, ollaan aitoja ja läheisiä eikä piätellä tunteitamme turhaan. Sannan ja Annen kanssa voi aina ihmetellä näitä kulttuurien välisiä outouksia ja jakaa muutenkin paljon, samassa elämäntilanteessa kun ollaan! Olis varmaan ihan kamalaa olla täällä yksin ainoana vaihtarina, nämä mahtavat naiset ovat mulle niin käsittämätön voimavara, että sen tajuaa aina vasta sitten, kun joudutaan olemaan erossa toisistamme, esim. nyt, kun Sanna lähti viikoks Nairobiin ja Anne vaan muutamaksi päiväksi Arushaan saksalaisen vanhemman pariskunnan vieraaksi. Tekstailen niille kokoajan, ja ikävästähän se kertoo, jos mistä!

 

Suomalaisia täällä on mun lisäksi nyt kaksi opettajaa. He ovat molemmat myös Suomen Lähetysseuran lähettejä. Toinen heistä, Katri tarjoaa mulle miehensä Kilasin kanssa joka maanantai lounasta! Jos ei olla liian kiireisiä olen saanut myös vuodattaa murheitani erityisesti Tansanian koulumaailmasta, niin yliopistosta kuin alemmistakin tasoista Katrille, joka on ollut töissä Tansanian koulumaailmassa melkein neljätoistavuotta ja osaa vastata melkein kaikkiin kysymyksiini! Kiitos Katri!!

 

Niin, sitten on vielä se Facebookelämäni ja sähköpostit, sun muut, tämäkin blogi. Netissä eläminen on kyllä ittensä hajottamista jos mikä, mutta myös ikävän torjumista, kun saan siten olla yhteyksissä kaikkiin muun maailman yhteisöihini. Kai sitä jättää aina osan sydämestään joka paikkaan missä käy, mitä rakkaampi paikka ja ihmiset, sitä isompi palanen sydämestä lohkeaa. Silti teen tätä kokoajan. Häivyn ja palaan takaisin. Nyt, kun mun lähtöön on alle kuukausi, tansanialaiset ystävät on alkanu kysyä painokkaasti, että tulenhan ihan pian takasin. En osaa vastata niille muuta, kun että jos Jumala suo niin toki tulen. Täällä on ollu kerrassaan ihanaa! Vaan pian, kun joudun taas muutoksen eteen, jättämään hyvästejä on sydämeni entistä enemmän hajalla, ja mun pitää aina vaan opettella elämään entistä rikkinäisemmällä sydämellä. Mutta ehkä ne jäljelle jääneet palaset sitten jotenkin aktivoituu toimimaan entistä paremmin?

 

Ps. Facebook auttaa mua myös uuden kodin löytämisessä pääkaupunkiseudulta. Meillä on siellä komuuniryhmä, toivottavasti kohta saatais jonkunlainen kiva yhteisökoti pystyyn!

sunnuntai, 11. toukokuu 2014

Arusha, kuule

Moni onkin jo varmaan Facebook-kuviani katsellessa nähnyt minun vierailleen Merun koulun kuurojen yksikössä. Koulu on siis alakoulu, jossa on luokat 1-7 ja se sijaitsee Arushan kaupungissa. Kuurojen yksikössä opiskelee tällä hetkellä 78 lasta ja nuorta, joista suurin osa on kokonaan kuuroja, ja jotkut kuulevat vähän mutta, koska terveydenhuollon taso on mitä on ja, koska vammainen lapsi on perinteisesti palkka vanhempien pahoista teoista ja siksi erittäin hävettävä asia, en usko, että lasten kuulemista tutkitaan kovin säännöllisesti, jos ollenkaan.

 

Alunperin kuulin Arusha, hear-projektista yheltä musiikin sivutoimiselta opettajalta, Johnilta. Kyselin Johnilta sen työstä, ja John kerto tekevänsä sen 1-2 Makumira-päivän lisäksi töitä suomalaisen pariskunnan perustamassa tietokoneprojektissa Merun koululla. Jaahas, asia jäi siihen sillon vielä. Sitten vähän ennen edellisen lukukauden päätöskonserttia, kun teimme jo konsertin ensimmäistä läpimenoa tuli harkkojamme seuraamaan valkoinen nainen, jonka tunnistin heti ulkonäöstä suomalaiseks (Virossa asuessa musta tuli jostain syystä tosi taitava tunnistamaan suomalaiset joukosta). Parin tanhun jälkeen uskaltauduin sanomaan sille moi. Hän esitteli olevansa erityisopettaja, joka on täällä kolme kuukautta vuorotteluvapaan turvin tekemässä vapaaehtoistyötä kuurojen oppilaitten parissa. Samalla hän kertoi olevansa ihan kohta lähdössä takaisin Suomeen ja, että hänen pomonsa Antti on seuraavana päivänä tulossa tänne jatkamaan hänen puuhiaan.

 

Sitten eräänä päivänä kuulin suomalaiselta Katri-opelta, että Esa Ruuttunen on tulossa laulamaan Tansaniaan ja sillä on konsertti Moshin pääkirkossa. Katri kyseli mua mukaan kuuntelemaan, ja lähin mielelläni mukkaan. Katri onnistui järjestämään meille myös kyyin Arushasta tulevan suomalaispariskunnan autosta. Pariskunta esitteli itsensä Evaksi ja Antiksi. Kyytiä Makumiran kampuksen portilla ootellessamme me juteltiin Katrin kanssa kaikenlaisia opettajan työhön liittyviä juttuja, jotka jatkui luontevasti Evan ja Antin kyydissä, neljän erilaisen opettajan kesken.

 

Uskaltauduin kysymään Evalta ja Antilta mitä he Tansaniassa tekevät ja saimme kuulla kuinka Eva ja Antti olivat tehneet vuonna 2011 maailmanympärysmatkan, jonka aikana he olivat kierrelleet kouluissa eripuolilla maailmaa. He olivat päätyneet myös Arushaan Merun koulun kuurojen yksikköön, joka jäi vahvana mieleen. Sen jälkeen alkoi nimittäin Suomessa hurja ideariihi. Antti on jo eläkkeelle jäänyt erityisopettaja, joka on tehnyt elämäntyönsä Espoon pahimpien tarkkislaisten opettajana, ja Eva on alunperin valmistunut SibAn musiikkikasvatuksen osastolta, mutta päätynyt sitten erinäisten vaiheitten kautta opettamaan ATK-pedagogiikkaa Laurea ammattikorkeakouluun. Evan nykyisen ammatin kautta osoittautuikin luontevaksi toteuttaa kuurojen kanssa ATK-projekti. He perustivat Suomessa yhdistyksen Finnish Special Education in Africa ry (FSE), joka alkoi oitis toteuttaa Merun koululla Arusha, hear-projektia kuurojen lasten opiskelumahdollisuuksien parantamiseksi.

 

FSE:n nettisivuilla (www.fsea.fi) kerrotaan mm. seuraavaa: ”Joulukuussa 2012 perustetun yhdistyksen tarkoituksena on edistää erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten koulutusta Afrikassa. Tämän toteuttamisesksi yhdistys järjestää kokoontumisia, keskustelu-, opetus-, ja neuvontatilaisuuksia, toimittaa avustus- ja koulunkäyntitarvikkeita, tukee taloudellisesti ja toiminnallisesti koulutusta, järjestää tarkoitukseen soveltuvia matkoja sekä harjoittaa tiedotus- ja julkaisutoimintaa.

 

Tansaniassa perusopetuksensa päättävien kuurojen valmiudet selviytyä toisen asteen opinnoista ovat varsin heikot (toinen aste tarkoittaa tässä siis vapaaehtoista yläkoulua ja siitä eteenpäin, eli kasiluokasta ylöspäin). Opetus toisen asteen oppilaitoksissa tapahtuu pääsääntöisesti englannin kielellä. Kuuroille ei ole tarjolla tulkkausapua. Merkittävä osa kuuroista keskeyttää opintonsa korvaavien opiskelumahdollisuuksien puuttuessa ja heidän on erittäin vaikea työllistyä.

Arusha, kuule! -projektin päätavoitteena on kehittää kuurojen oppilaiden oppimisvalmiuksia, jotta heidän mahdollisuutensa selviytyä toisen asteen opinnoista parantuisivat. Arushan Meru Primary School’in kuurojen yksikköön luodaan tietotekninen oppimisympäristö, tuetaan opetuksen monipuolistamista tarjoamalla opettajille tietoteknistä ja pedagogista täydennyskoulutusta sekä kehitetään oppilaiden ja koulupudokkaiden tietoteknisiä, tiedonhankinnan ja –prosessoinnin sekä englanninkielen taitoja.

Tärkeä osa tietoteknistä oppimisympäristöä tulee olemaan oppimiskeskus, jossa datatykki, tietokoneet ja valaistus toimivat aurinkopaneelien tuottamalla sähköllä. Keskuksessa järjestetään oppilaiden ja koulupudokkaiden tietotekniikkakerhoja, opettajien ja opetusharjoittelijoiden täydennyskoulutusta sekä luokkaopetusta. Tietoteknisen infrastruktuurin ylläpitämiseksi sekä oppilaiden ja opettajien tietotekniseksi tueksi palkataan kaksi paikallista viittomakieltä hallitsevaa IT-osaajaa (jotka siis ovat John ja Christopher, josta kerron myöhemmin).

Projektin kouluttamat Merun opettajat tulevat kouluttamaan Arushan alueen muita kuurojen opettajia tietoteknisen oppimisympäristön hyödyntämisessä kuurojen lasten opetuksessa. Lähellä sijaitsevan Patandin erityisopettajakoulutuslaitoksen opettajiksi opiskelevat saavat koulutusta Merun koulussa suorittamansa opetusharjoittelun yhteydessä sekä omassa koulutusyksikössään. Näin kuurojen yksikössä kehitettävä opetuksen malli hyödyntää laajemmin kuurojen opetusta Tansaniassa.”

Merun koulu on köyhä valtion koulu, eikä siellä ollut ennen yhtään tietokonetta ainakaan oppilaitten tai luultavasti opettajienkaan käytettävissä. Mutta nytpä on asiat toisin. Tavallisen koulun puolella tilanne on vielä suurimmilta osiltaan sama, mutta kuuroilla läppäreitä on nyt parisenkymmentä! Ensin FSE-yhdistys sai kerätyksi Suomesta käytettyjä läppäreitä, myöhemmin saatiin muutamia uusiakin. Opettajien ja myös oppilaitten ATK-koulutus on saatu hyvään vauhtiin.

 

Vuosi sitten FSE-yhdistys haki Kepan (Kehitysyhteistyön palvelukeskus) ohjeistuksessa rahoitusta Suomen ulkoasiainministeriöstä ja sai kolmen vuoden rahoituksen Arusha, hear-projektille!! Rahoitus ei kata kaikkea mitä projektiin kuuluu, ja siksi varainkeruu jatkuu edelleen. Mm. itse oppimiskeskuksen rakentamiseen ulkoasianministeriön raha ei riitä, sen kalustamiseen ainakin osittain kylläkin. Aurinkopaneelien hyödyntäminen on täällä vielä varsin vierasta tekniikkaa, kun semmosen rakentaminen maksaa niin paljon, ettei paikallisten varat riitä mihinkään semmoseen, vaikka ajansaatossa ja aika nopeestikkin työ maksais ittensä takaisin, kun aurinkoo täällä päiväntasaajalla nyt vaan jostain syystä sattuu olemaan aika paljon.

 

Rahoituksen tuella palkatuista projektin työntekijöistä John pitää erityisesti opettajien koulutuksia (swahiliksi+jota joku opettajista tulkkaa viittomakielelle, koska osa opettajistakin on kuuroja), jotka hän suunnittelee yhdessä Evan kanssa. Eva pitää tärkeänä, että ATK-taitojen karttuessa koulutukset sisältävät mahdollisimman paljon myös pedagogista aspektia, jossa opettajat saavat miettiä käytännössä kuinka hyödyntää uusia taitojaan ja olemassa olevaa tekniikkaa työssään kuurojen lasten parissa. Toinen projektin työntekijöistä on itsekin kuuro Christopher, joka on hyvänä apuopettajana opettajien koulutuksissa ja pitää lapsille ATK-tunteja viittomakielellä, ja sen lisäksi vielä ATK-kerhoja halukkaille oppilaille. Opetus etenee varsinkin lasten kohdalla aika hitaasti näin suomalaisen näkökulmasta, sillä tietokone on tavallisille (köyhille) tansanialaisille vielä aika vieras asia. Tuskin kenenkään oppilaan kotona on konetta, jolla harjoitella esimerkiksi kirjoittamista. Olin seuraamassa Christopherin pitämää ATK-tuntia kutosluokkalaisille, ja väkisinkin tulee mieleen, kuinka suomalaiset liiankin paljon tietokoneen ääressä istuvat kutosluokkalaiset käyttävät jo konetta tosi luontevasti ja taitavasti, kun taas nämä tansanialaiset kutosluokkalaiset, jotka leikkivät vielä pihaleikkejä ja kiipeilevät puihin osaavat aika paljon muita asioita sen sijaan. Jokatapauksessa on aivan loistavaa nähdä tietokoneita ja niistä johtuvaa innostusta Tansaniassa VALTIONkoulussa ja vieläpä kuurojen keskuudessa!

 

Vierailin koululla yhteensä kolme kertaa. Yhdellä kerralla mulla oli mukana kantele, ja ensin meillä oli ajatuksena pitää opettajille pieni konsertti laulaen ja soittaen muutaman suomalaisen laulun Evan ja Antin kanssa. Mutta lapsetkin halusivat tulla, jos ei kuuntelemaan niin ainakin katselemaan konserttia. No, mikäs siinä sitten. Ja voi sitä riemua! Samalla hetkellä kun vetäisin ekan soinnun kanteleesta alkoi penkit notkua tanssivista lapsista! Myöhemmin annoin joidenkin vielä kokeilla soittaa mun kanteletta ja sekin oli riemun asia. Yksi lapsi soitti vuorollaan, ja muutama muu painoi korvansa tai kätensä kiinni kanteleeseen tunteakseen musiikin! Se oli ehkä kauneimpia asioita, joita olen koskaan elämässäni kokenut. En minä muistanut enää, että musiikin voi myös tuntea.

 

Viimeisimmällä vierailullani ajattelin kokeilla taputella lasten kanssa jotain kehorytmejä. Kokeilin yhden noin 11-vuotiaan tytön kanssa, oikein hymyileväisen ja ihanan. Näytin ensin jonkun helpon läpsytyksen, johon tyttö liittyi heti mukaan ja ymmärsi juonen. Mutta sehän olikin sille ihan superpaljon liian helppo. Sitten se aloitti itse uuden ja, kun opin sen, tuli heti taas uusi ja uusi.. Siinä me sitten leikittiin vastakkain istuen läpsytysleikkejä, joita tyttö osasi ehkä 20 erilaista. Minä vaan koitin pysyä perässä ja nautin, kun sain oppia uusia tapoja tehdä kehorytmiikkaa! Olipa siinäkin kokemus.

 

Nyt Eva ja Antti ovat jo palanneet välilaskulle Suomeen. Heitä odottaa siellä kolme tytärtään ja kolme lastenlasta, joiden takia he eivät halua muuttaa Tansaniaan kokonaan. Nyt Arusha, hear-projekti pyörii siis Johnin ja Christopherin johdolla täällä päässä Antin ja Evan ja koko FSE-yhdistyksen antaessa tukeaan Suomesta käsin.

 

Ja jos nyt joku niistä, joka on jaksanu lukkee tänne asti tuntee semmoisen pistoksen syämmessään, että voi kumpa minäkin ossaisin jotakin tehhä tuon hienon projektin hyväks, niin edelleen ne kerää toimivia käytettyjä läppäreitä ja muistitikkuja, joita olis tarkotus olla jossain vaiheessa jokaiselle lapselle omaksi asti, että voi tallentaa tekosensa sinne. Yhdistyksen kotisivuilla on myös myynnissä hienoja vahabatiikki-taideteoksia ja maasainaisten enimmäkseen kierrätysmateriaaleista tekemiä tähtiä, joitten tuotoista osa menee suoraan tekijöille (kävin siellä paikassa, jossa nuo batiikit tehtiin) ja loppuosa suoraan Arusha-hear projektin hyväksi. Yhdistyksen jäseneksi voi liittyä myös kotisivuilla, jäsenmaksu on vaan 12€ vuodessa.

 

Ainiin ja Arusha, hear projektilla on suomenkielinen facebook-sivu, joka ei vaadi edes kirjautumista facebookkiin, eli tekin muutama facebookinvastustaja-ystäväni voitte käyä (täältä: https://www.facebook.com/ArushaKuule) lukemassa projektin kuulumisia aina sillon tällön!

 

Ps. Asiasta kukkaan, John oli muuten Tansaniaan tullessani Valtosen Sennin lisäks ainut immeinen, jonka tunsin jo ennakkoon, koska John oli vaihtarina Sibelius-Akatemiassa pari vuotta sitten täältä musiikin yksiköstä, jossa nyt opiskelen. John asu Claviksella niinkun minäkin ja kyselin siltä sillon, että miten se pärjää kalliissa Suomessa. John vastaili sillon, että hän sai stipendin, joka kattaa kuluja. Se stipendi oli tietenkin North-South-South-vaohto-ohjelman stipendi, samainen, jonka turvin minä tänne matkasin. Aika erilailla vaan etenee nää vaihtarikuviot, kun vertaa Suomee ja Tansaniaa. Sibalta varmaan pääsis tänne tyyliin kaikki, jotka tahtois, mutta ei oo vielä tahtonu kukaan muu, kun Ella ja minä. Mulle stipendi katto matkat, pakolliset rokotukset ja osan malarialääkkeistä, majotuksen ja sitten siihen päälle jää vielä ihan kunnolla elämisrahhaa. Mutta tietenkin asuminen on mitä on, vessat on mitä on, elintasosta tingitään aika paljon, mutta auringon, hyperpaljon jännitystä ja paljon hymyileviä kavereita saa vastalahjaks elämäänsä! Täällä päässä vaihtariks Siballe haluaa kaikki ihan poikkeuksetta, ja yksi voidaan lähettää. Opettajat tekee siis valinnan kuka saa lähtee ja se on siten suuri palkinto jollekin parhaansa yrittävälle ja hyvälle opiskelijalle. Ekalla kerralla se onnellisista onnellisin oli John ja nyt ilmeisesti joku tokaluokkalainen pääsee syksyllä vaihtariks Helsinkiin. Valinta on varmaan vaikee, koska tokaluokkalaiset on kaikki tosi ahkeria ja fiksuja tyyppejä, on ajoissa tunneilla ja opiskellee ihan tosissaan. Mulla on silti vahva veikkaus kenet ne valihtee, tai tiiän kenet minä ite sinne lähettäisin ainakin.