Sillä aikaa, kun olin Bagamoyossa nettipimennossa, olin saanut hääkutsun facebookkiin parhaalta namibialaiselta ystävältäni Saimalta. Osasinkin sitä odottaa, koska Saima oli jo ennakkokutsunut minua häihinsä moneen kertaan. Alunperin Saima ja hänen tuleva miehensä halusivat viettää niitä nimittäin jo viime vuonna, mutta kun paikalliseen tapaan sulhasen vanhemmilla on valta päättää kaikesta häiden ajankohdasta lähtien, ovat he antaneet nuorten vielä odottaa vuoden. Mutta nyt häät sitten ovat, tänä vuonna ja joulukuun 19. päivänä.

 

Vastasin Saimalle samantien kutsun nähtyäni, kiitellen ensin kovasti ja sitten kirjoittaen, etten ole vielä varma voinko tulla, kun lentoliput Suomesta Namibiaan maksavat niin kovin paljon (siis mitä luultavimmin en voi lähtee). Saima vastasi mulle siihen myös ymmärtävänsä yskän ja, että halusi vaan tietenkin kutsua mut, kun meillä on ollut niistä häistä juttua niin monta kertaa aiemmin.

 

Sitten Saima jatkoi vielä muustakin. Hänen isänsä oli tehnyt tammikuussa itsemurhan, ampunut itsensä hengiltä. Itsemurha on varmaan koko Afrikassa tosi harvinainen kuolintapa, ja todella häpeällistä uhrin perheelle. Sairaanhoitajaksi opiskelleen Saiman elämä muuttu kertaheitolla myös siks, että yhtäkkiä Saimalle lankesi vanhimpana lapsena koko perheen elätysvastuu. Yhtäkkiä työttömän nuoren tulee elättää itsensä lisäksi vielä äitinsä ja kuusi pikkuveljeä. Siihen asti isä oli ollut heidän ainoa jotain tienaava perheenjäsen.

 

Jo ennen isän kuolemaa Saima oli tietenkin koittanut etsiä ahkerasti töitä, ja nyt sen jälkeen vielä ahkerammin. Kysyin Saimalta ihan suoraan, uskooko hän, että töitä voisi löytyäkin. Saima ei uskaltanut luvata mitään. Sillon, kun me oltiin Namibiassa syksyllä 2011 työttömyysprosentti oli 53%, siis yli puolet työikäisistä oli työttömänä. Enkä usko, että tilanne on nyt yhtään parempi, kun kuivuus vei edellisen sadon ja sai aikaan nälänhädän. Ruoka on sitä mukaa ollut kalliimpaa, kun siitä on ollut puute.

 

Ei hyvältä näytä. Saima pyysi minua rukoilemaan oman perheensä puolesta, rukoilkaa tekin. Kehotin häntä myös kirjottamaan mulle vielä, jos tilanne yhtään muuttuu. Ja vaikka Saima ei multa mitään pyytänykkään, eikä varmasti helpolla pyyäkkään, kun ei se oo mikkään vonkaaja, niin mietin kyllä, josko sille lähettäis nyt vähän rahhaa. Mutta en oo varma onko sillä ees pankkitiliä. Ja kuinka sinne rahaa vois saaha perille. Yks vaihtoehto olis myös ottaa yhteyttä johonkin suomalaiseen siellä, jos joku vois viiä sille rahhaa tai vaikka maksaa ruokaostokset suoraan käteisellä ja mä voisin maksaa sitte suomalaiselle tilille.

 

Toinen elämän epäreiluudesta ponnistava asia on tapahtunu täällä myös ihan vastikään. Täkäläinen kuorokaverini ja naapurini Witness kävi mulla pikaisesti kylässä edellisenä iltana ennenkuin läksin Bagamoyoon. Etsin kämpästäni yhdelle toiselle kuorokaverille jotain lahjaa, koska meille oli arvottu parit ja jokaisen tuli antaa sille parille pienen pieni tsemppilahja kokeita varten. Siinä penkoessa kädessäni kävi myös viuhka, jonka olen saanut muutama vuosi sitten Suomessa yhdeltä Japanilaiselta ystävältä, joka lainasi mun kanteletta kanteleleirillä. Näytin viuhkaa silloin Witnessille, joka ihasteli sitä pitkään, mutta totesin, että en mä sitä voi antaa, kun se on lahja mulle. Viuhkassa on myös hieno kirjailtu kotelo.

 

Tänään siivosin kotona. Ekkaa kertaa. Nyt on pestyt pyykit jo kaapissa ja tavarat paikoillaan. Ja niille tavaroille ylipäätään on paikat, jonne niitä laittaa. Mutta, kun järjestelin tavaroita huomasin, että se viuhkakotelo olikin tyhjä. Olin jo siivonnu kaikki paikat, sitä ei ollu missään. Ainut vaihtoehto oli siis se, että ihanan hymyileväinen ja supermukava Witness oli ottanu sen. Oon kuullut aika monen afrikanmatkaajan suusta varastelutarinoita ennenkin, että jotkut ei vaan tajua, että toisten tavaroitten ottaminen on väärin. Mun vaan ei oo ite tarvinnu kokee mitään aiemmin.

 

Jäin miettimmään mitä asialle tekisin. Sinänsä se viuhka ei jääny mua ees vaivaamaan, ihan sama siitä. Mutta Witness jäi. Päätin, että mun on pakko kysyä siltä, että ottiko se sen viuhkan multa. Ja sitten sanoa sille vaan, että ei saa varastaa toiselta, kun se tuntuu pahalta vaikka nyt kyse olikin ihan pikkuasiasta.

 

Mutta eipä mun tarvinnukkaan sannoo tai kysellä mittään! Näin Witnessin pari tuntia myöhemmin syömästä tultuani ja se tuli ilosena mun luokse halaamaan. Sitten se kertoi heti, että sillä oli jotain mulle. Ensin sain käteeni lahjan siltä toiseltä kuorokaverilta, jolle olin oman lahjani, (teetä ja värikynät) antanut. Sitten sain vielä viuhkankin. Witness selitteli moneen kertaan, että se taisi vaan jäädä hänen käteensä, silloin kun hän oli minun huoneessani käymässä. Ja niinhän siinä taisi käydäkin. Jäi käteen vaan, mutten tiedä jäikö tahallaan vai ei. Kiittelin jokatapauksessa kovasti, että Witness tuli palauttamaan viuhkan, ja sanoin myös tarkoituksellisen painokkaasti, että on tosi mukavaa saada se takaisin. Teidemme erkaannuttua mietin, että voisin antaa koko viuhkan Witnessille jossain vaiheessa. Sillä on sille arvoa varmasti paljon enemmän, kun mulle.

 

Sitäkin jäin miettimään, että miksi sitten monet täkäläiset ei tajua varastamisen olevan väärin. Suomalaiset lapset opetetaan varmaan aika poikkeuksetta, että toisen omaisuuteen ei kosketa ilman lupaa. Ja silti jossain vaiheessa leikitään toisten leluilla ja tuntuu pahalta, kun joku muu on ottanu sen oman lempilelun, jolla haluais ite leikkiä. Mutta entäs jos ei ainakaan lapsena omista ihan oikeesti yhtään mitään, niin kuinka sillon voi oppia, että varastaminen on väärin, kun ei kukaan voi ikinä varastaa iteltä mitään niin, että harmittaa ja tajuaa varastamisen tuntuvan pahalta? Vähän niinkuin kuinka kukaan voi oppia olemaan toiselle hyvä ystävä, jos kukaan ei ole koskaan ollut itselle ystävällinen? Kuinka silloin voi tehdä toiselle ihmiselle sen, minkä toivoisi tämän tekevän myös sinulle?

 

Miten tästä elämästä onkaan tullut niin epäreilua, että aika tosi monella on elämässään kaikkee ja vähän liikaakin, ja silti ne ei oo yhtään tyytyväisiä ja sitten vielä tosi tosi paljolla enemmän ei ole kerrassaan mittään ja silti ne on ainakin suurimman osan ajasta tosi onnellisia? Elämän suuri mysteeri, jotka aina potkaisee mua päähän vastaantullessaan.