Noniin, täällä taas jälkeen pitkän netittömän kauden. Sibelius-Akatemian koulukaverini Ella, joka oli täällä viime vuonna vaihossa on ollu käymässä Tansaniassa uuestaan keräämässä aineistoa lopputyötään (eli niinku meiän gradua) varten. Ella valitsi viulisti-jouhikistina aiheekseen ja tutkimuskohteekseen tansanialaisen kansansoittimen zezen, jossa on montakin jouhikkomaista piirrettä, eikä ihan vähinten kissankidutusta muistuttava äänenlaatu. 

 

Ellan ongelmana viime vuonna Makumirassa oli ollu se, ettei täällä oikein monikaan osannu soittaa zezeä, paitsi yksi ylikiireinen kolmosluokkalainen, joka on siis jo nyt valmistunu kandiks, enkä mä sitä enää ees tunne. Niinkuin monet kansansoittimet ympäri maailman, niin myös zeze ja sen soittajat ovat kovin uhanalaisia. Parhaiten säilynyt zeze-perinne on Dodoman (Tansanian nykyinen pääkaupunki) tyyli, jonka taitaa vielä monet vanhat papat, muttei enää monikaan yhtään nuorempi. Me ei kuitenkaan suunnattu nyt Dodomaan pappojen luokse, vaan Bagamoyo-nimiseen rannikkokaupunkiin, jossa asuu ja elää Zawosen kuuluisa kansanmuusikkosuku. Dodoman zezen taitaja, maailmallakin kuuluisa Hukve Zawose (hakekaa youtubesta!) muutti aikoinaan perheineen Bagamoyoon, koska rupesi opettamaan Bagamoyon taidekoulussa, joka on kai vähän semmonen konservatorio-tyyppinen viritelmä. (Erään suomalaisen tuttavan sanoja lainaten ”täysin korruptoitunut pytinki”). 

 

No kuitenkin, Nkogo heimoon kuulunut Hukve eli perinteistä elämää, sillä oli viis vaimoo ja parisenkymmentä lasta, jotka se opetti kaikki soittamaan, laulamaan ja tanssimaan armottoman hyvin. Hukve itse kuoli vuonna 2003, mutta me saimme iloksemme oppia seuraavalta sukupolvelta. Rakensimme itse omat Zawose-malliset zezet vanhimman pojan Juliuksen johdolla ja opettelimme soittamaan zezeä ja hiukan myös sormipiano Ilimbaa Msafirin opetuksessa. Julius oli vanhimpana poikana nykyisin koko suvun pomo. Hänen toinen jalkansa oli rampa, ehkä sillä oli ollut nuorempana polio tai jotain. Julius ei puhunu montaakaan sanaa englantia, mutta tultiin rakennushommissa toimeen enimmäkseen elekielellä ja pikkuhiljaa Julius otti myös asiakseen opettaa meille jokaisesta työkalusta ja asiasta sekä swahilin, että nkogon kieliset sanat. 

 

Msafiri oli lapsikatraan nuoremmasta päästä ja puhui englantia varmaan paremmin kuin kukaan vielä kohtaamani tansanialainen. Msafiri on käynyt Bagamoyon taidekoulun itsekin ja ruvennu sen jälkeen muusikoksi seuraamalla isänsä jalanjälkiä ja suhteita maailmalle. Hyvä englannintaito selittyy varmasti enimmäkseen keikkareissuamisella. Suomessa se ei oo tosin vielä ikinä käyny, vaikka ruotsissa se oli asunukin jo jonkun aikaa.. Houkuteltiin sitä kylään. Molemmat meiän opet oli tosi sympaattisia ja kilttejä. Msafiri ei aina tosin osannu selittää, kun laulettiin ja soitettiin (zezellä usein säestetään laulua ja sitten, kun väliin soitetaan zezellä pieniä melodianpätkiä välisoitoksi sanotaan, että nyt zeze laulaa!) yhtäaikaa polyrytmisesti ja meillä meni jotakin pieleen, että mitä pitäis korjata. Ja sitten me vaan yritettiin ja yritettiin uudestaan tajuamatta ollenkaan mitä pitäis niinku korjata. Ja siihen meni aikaa, huh. No mut kaks laulua + tekniikoita, välisoittoja ja improaineksia ja säestyksiä ehittiin käyä läpi. Ja saaha peukalot kippeiks ilimbasta. Sitä pystyy soittamaan aina pikkusen kerrallaan. Kasvatan peukalonkynsiä myös. Ja saatiin valmiiks meiän zezet ja Msafiri teki meille myös ilimbat. Oon taas kahta soitinta rikkaampi, nyt vaan reenaan, että opin soittammaan! 

 

Nykyään Zawosen sukuklaani ei asu ennää niin tiiviisti yhessä kuin Hukven eläessä. Niillä on joka perheellä muun muassa omat keittiönurkkauksensa ja nuotiopaikat. Monessa suhteessa kuitenkin yhteisöllisyyttäkin ja perinteisyyttäkin vielä löytyi. Lapset, joita oli siinä main noin parisenkymmentä leikki vapaasti keskenään. Msafiri vei meiät aina soittotunnille semmosen katoksen alle, jossa oli betonilava. Myös lapset tykkäs leikkiä siellä, ne kiipeili pylväissä taitavasti kuin apinat, esitteli muitakin akrobaattisia taitojaan ja muotoili pellolta löytämästään savesta hienoja hahmoja. Parina viimesenä päivänä uskaltauduin ottamaan savitöitä tekevistä lapsista muutaman kuvankin ja kappas, seuraavana päivänä jouduin itse kuvattavaksi hienolla savikameralla, jossa linssin paikalle oli laitettu maasta löytynyt lasinsirpale. Kaikesta roskasta saa tehtyä leluja. Näitten lasten mielikuvituksellä ei oo rajaa ja ne tekee itse volttihyppynsä siinä missä moni suomalaislapsi painaa tietsikkapelin hahmon hyppäämään. 

 

Perinteistä zawosien elämästä teki ainakin se, että naiset oli kokoajan töissä. Aika pitkällä raskaana ollut, ilmeisesti seitsemättä lastaan odottava Juliuksen vaimokin vaan hymyssä suin raato kokoajan jossain harja kädessä lakasemassa tai ruokaa laittamassa. Miehistä osa vaan istuskeli, osa pelas korttia, osa puuhaili jotain pikkuhommia. Oli niin kummallista olla naisena siinä yhteisössä istuskelemassa hiomapaperi kourassa kiillottamassa zezenvartta, kun kellään siellä asuvalla naisella ei ole aikaa moisille turhapäisyyksille, tai sitten joku näkee nälkää. Naisen elämäntehtävänä on synnyttää lapsia, pitää mies tyytyväisenä ja olla hurjan ahkera ja hyvä kaikissa kotitöissä. Jossain vaiheessa Msafirin kanssa tuli puheeksi ruuanlaitto, johon Msafiri rennosti totesi, ettei se osaa yhtään laittaa ruokaa, kun ei sillä oo aikaa semmoseen. Samaan aikaan Msafiri asettautui parempaan makoiluasentoon bambumatolle. Meinasin nauraa sille ääneen ja varmaan vähän nauroinkin. 

 

Mieltäni lohdutti kuitenkin suuresti jutustelu parin Hukven tyttären kanssa, jotka myös osasivat soittaa taitavasti ja laulaa. Vaikka niillä tuskin on kovin paljon mitään reenausaikaa, niin ainakin niille on lapsena annettu mahollisuus oppia. Ja nykyäänkin Msafiri opettaa myös tyttöjä soittamaan, laulamaan ja tanssimaan. Se on hienoa se! Feministi kiittää ja kuittaa tältä erää.