Nämä lukukauen ekat viikot on menny ihan hullun noppeesti ohi, salaman välähyksenä vaan. Mulla on ihan kiitettävästi koulua täälläkin, kun haluan osallistua kaikille afrikkalaista mussiikkia käsitteleville tunneille, ja ihan vähän muillekin. Tekemistä on kovasti tuottanu myös Neema-kuoro, joka into piukeenaa reenaa joka ikinen ilta tulevaa Nairobin matkaa varten. Mennään sinne siis pääsiäiseks. Lähetään torstai-aamulla anivarhain ja kuulemma jo samana iltana on eka keikka jossain. Me ollaan ruotsalaisen Sannan kanssa varmaan tuhat kertaa kysytty, että mitä muuta me siellä tehhään, kun lauletaan pari kertaa päivässä jumalanpalveluksissa, eikä kukkaan oikein tunnu tietävän. Eilen saatiin kuitenkin selville, että ollaan Jerusalemin seurakunnan vieraita, ja ne järkkää meille ohjelmaa sinne. Nukutaan kuulemma jossain hostellissa. Syömisistä kukkaan ei tienny mittään, mutta tansanialaiset ei ylleensäkkään niin pienistä asioista ressaa. Joko syyään tai sitten ollaan nälissään, niinhän se elämä tuppaa menemään. Hakunama tata! Kaikki järjestyy kyllä ja eiköhän meillä ihan turvallista oo siellä, kun hengataan tansanialaisten kavereitten kans eikä liikuskella kahestaan Sannan kanssa missään kauheesti.

 

Viime sunnuntaina me mentiin kuoron kans Arushan kaupungin liepeillä olevaan Ilboron kirkkoon. Meijän mukana oli Makumiran kirkkoherra (joka myös opettaa teologisessa), varsin mukava mies ja se kerto mulle, että se Ilboron maasaikylä on saksalaisten lähetystyöaluetta. Saksalaiset luterilaiset lähetit oli tullu sinne ekan kerran vuonna 1904 ja rakentaneet saman tien hyvin saksalaistyylisen puukirkon. Nyt me laulettiin kuitenkin uuemmassa kirkossa, joka sekin oli erittäin eurooppalaistyylinen, ja paljon isompi kuin vanha pikkukirkko.

 

Minä en tienny aamulla päivän ohjelmasta vielä mittään, seurasin muita vaan, niinkuin yleensäkin ja lauloin sillon, kun muutkin laulo. Ensimmäinen jumalanpalvelus pursus porukkaa, ja oli swahilin kielinen, eli ymmärsin sanoja sieltä täältä ja sain meijän kirkkiksen pitämään saarnaan tulkkauksenkin vieruskaverilta. Toinen jumalanpalvelus oli maasai-kielellä, ja siellä oli aika vähän porukkaa, tosin vanhempia ihmisiä oli selvästi enemmän – niitä, jotka vielä arvosti ommaa äidinkieltään enemmän, kuin nuoremmat erinomaista swahilia puhuvat sukupolvet. Kirkkoherra kommentoi mulle sen toisen jumalanpalveluksen jälkeen, että nyt se ymmärtää miltä musta varmaan tuntuu swahilin kielisessä jumalanpalveluksessa joka sunnuntai, kun ei sekään ymmärtäny tuosta maasai-kielestä kun ehkä yhteensä kolme sanaa.

 

Paikalla oli myös piispa, joka parhaillaan opiskellee (varmaankin teologian maisteriks) täällä Makumirassa myös. Oli varsin hullunkurista, kun täällä opettajien ja opiskelijoitten väliset auktoriteettierot on ihan valtavan suuria ja se kirkkis oli tietenkin piispan ope, mutta tottakai piispa on Tansaniassa niin kuin monessa muussakin Afrikan maassa ihan presidenttiin verrattavissa oleva kunnia-arvoltaan! Ne siis käyttäyty molemmat toisiaan kohtaan jotenkin ihan yli kunnioittavasti ja naureskeli asialle itsekin. Minä penkissä myös.

 

Ennen viime sunnuntaita olin ymmärtäny kuororeeneissä sen verran, että me lähetään sinne tienaamaan rahhaa. Ja niinhän se olikin. Kolehti kerättiin nimittäin kaks kertaa, ekaks seurakunnan perustarpeille ja sitten meiän matkaa varten. Kolehtiraha käytiin laittamassa alttarin eessä oottavaan issoon pussiin. Sillon, kun kolehti kerättiin meiän matkaa varten, rahan lahjottaja sai ”palkaks” kätellä sekä piispaa, että Makumiran kirkkoherraa. Aika julma suunnitelma, tienattiin kai aika paljon ainakin siinä ekassa jumiksessa. Minä häpesin silmät päästäni, mutta tää on niin paikallista. Täällä ei ole tyhmä se, joka pyytää, vaan se joka antaa (niinkuin kaikessa ostamisessakin ja sen takia vessapaperin hinnastakin kuuluu tingata). Mutta on ihan kamalan häpeällistä pysytellä vaan penkissä, jos muut käy antamassa rahhaa. On ihan kamalan häpeällistä olla köyhä ja ihmiset tekkee kaikkensa sen eteen, etteivät näytä ommaa köyhyyttään ulospäin. Toivottavasti kaikkein köyhimmät puotti pussiin kuitenkin sallaa vaan hikipisaroita käestään ja sai silti kätellä piispaa ihan ilmaseks.

 

Maasai-kielisen jumalanpalveluksen aikana tapahtu myös yks aika hämmentävä juttu. Jonkun kuorolaulun jälkeen, kun keräsin hammeenhelmojani istahtaakseni taas alas penkkiin, hipaisi joku hellästi mun kättä. Käännyin ja huomasin tiukassa alttojen penkkirivistössä pienen lapsen joka oli tullu tutkimaan mun ihmeellisen valkosia käsiä. Istuin ja nostin tämän noin neljävuotiaan lapsen sylliini, jotta se sai ihmetellä mun ihoa, luomia ja ihon alla näkyviä sinisiä verisuonia vielä paremmin. Kahtelin kirkkokansaan päin miettien kuka mahtaa olla lapsen äiti. Kukkaan ei ainakkaan nostanu päätään tai näyttäny ehtivän lasta. Annoin sen siis jäähä mun sylliin. Täällä suhtautuminen lapsiin on niin erilaista, kun Suomessa. Niitä vilisee jokapuolella ja ne saa leikkiä ja tutkia maailmaa paljon vappaammin, vaikka vanhemmat (tai ainakin äidit) niitä rakastaiskin yhtä paljon kuin missä tahansa. Suomessa terve lapsi kokee olevansa tosi rakastettu, tärkee ja arvostettu, mutta moni vanhus makkaa unohettuna laitoksessa. Täällä on tässä asiassa ihan totaalisen päinvastoin! Ajattelin, että etin sen lapsen äitin sitten jumalanpalveluksen jälkeen ja viihytän sitä ihan mielelläni siihen asti, kun itelläkin on tylsää maasaikielisessä jumalanpalveluksessa, josta en ymmärrä senkään vertaa kuin swahilinkielisestä.

 

Annoin lapsen rutistella kaikessa rauhassa mun kaikki kuoron sanapaperit (oioin ne jälkeenpäin) ja leikkiä mun kameralla. Varsinkin automaattisalaman laukeaminen silloin tällöin sai lapsen ihan purskahtamaan innostuksesta. Ja ylipäätään kaikkien nappien painelu vanhasta ja ei-niin-hyvästä kamerastani (mikä on oikeesti lainassa iskältä...). Se oli ihan uutta ja erilaista tälle lapselle.

 

Jumalanpalveluksen jälkeen kävin kättelemässä ja tervehtimässä arvojärjestyksessä ekaks kaikki muorit, muutaman papan ja sitten nuoremmatkin ihmiset neljävuotias kokoajan toisessa käessä roikkuen. Se ei suostunu ennää menemään musta kovin kauas. Yritin kysellä ihmisiltä, tunteeko kukkaan lasta, mutta joko kukkaan ei ymmärtäny swahili-englanti-sekotustani tai sitten kukkaan ei toellakkaan tuntenu sitä lasta. Kuorokaverit alko jo vitsailla, että ”Vautsi sähän sait lapsen nyt! Vietkö sen mukanas Suomeen?” Mulle itelle nousi pala kurkkuun. Ei kuitenkaan kovin iso. Olo oli samanlainen kuin monta kertaa aiemminkin elämässäni sillon, kun muskarin loputtua jonkun lapsen vanhemmat ei ookkaan oottamassa käytävällä. Sillon tapaan jutella lapselle kaikkein rauhoittavimmalla äänensävylläni, että kappas, sun vanhemmat on varmaan joutunu oottammaan pitkään kassajonossa tai jotain ja, että ihan kohta ne tulee. Pyrin tekemään ajasta sellaista, ettei se oo pelottavvaa, vaikka oma hakija puuttuukin joukosta. Ja sitten autan pukemaan jo ulkovaatteita, kun kyllä ne vanhemmat ihan oikeesti kohta tullee hakemaan. Aina ovat tulleet Suomessa, pahoitellen, kun mun on täytyny olla ylitöissä pikku hetki niitten muksun kanssa.

 

Mutta tämän neljävuotiaan vanhempia ei vaan kuulunu. Huutokauppaakaan tässä toisessa jumiksessa ei ollu, kuten yleensä (kolehtiin voi lahjottaa muutakin kun rahhaa, esim. banaaneja, joita sittenhuutokaupataan jumalanpalveluksen jälkeen kirkon pihalla). Ensimmäisen jumalanpalveluksen jälkeen huutokaupattiin mm. vuohi, jonka huusi joku seurakuntalainen meidän kuorolle! Annoin sille nimeksi Neema (=armo). Seuraavana päivänä muut kuorolaiset paitsi minä ja yksi toinen kasvissyöjä söi sen.

 

Juttelin taas kuorokavereille ihmetellen, ettei lapsen vanhempia tai ylipäätään kettään sen tuttua näy missään ja yks kuorokaveri sano mulle, että se lapsi varmaan assuu jossain ihan lähellä ja on vaan karannu kottoosa ihmettelemään maailmaa. Ei sitä kukaan ossaa täältä ehtiä. Ajattelin, että silti tuntuu älyttömän pahalta, jos meijän täytyy jättää se tänne yksikseen. Niin pieni.

 

Kuorokavereitten avustuksella me saatiin ongittua lapsesta sen nimi, Tom. Kodistaan tai perheestään Tom ei kuitenkaan osannu vielä kertoo mittään. Leikitin sitä parhaani mukkaan ja hauskaa Tomin mielestä oli myös kiusata Neema-vuohi-parkaa, jonka yks kuorolaisistamme sito puuhun. Me syötettiin Neemalle banaaninkuoria ja minä syötin Tomille pähkinöitä, joita repustani löysin. Pojalla taiskin olla aika kova nälkä.

 

Jossain vaiheessa mulle selvis, että meijän kuoro ei ootellukkaan siinä vaiheessa vielä kyytejä takasin Makumiraan, vaan ruokaa, jonka seurakunta aiko meille vielä tarjota. Minä ja pari muuta kuorolaista kierreltiin kirkon ympärillä ehtien ihmisiä, joilta kysellä Tomin perheestä ja kodista jottain. Kukkaan ei tienny mittään. Eikä me kovin montaa tyyppiä kyllä löyettykkään, jotain seurakunnan vapaaehtoistyöntekijöitä vaan, jotka jäi siivoomaan kirkkoo. Jossain vaiheessa liepeillämme liikuskeli kaks vanhempaa poikaa, ja minä kävin kysymässä niiltäkin, mutta ei nekkään tunteneet Tomia tai ainakaan eivät myöntäneet tuntevansa. Tom leikki niitten kanssa ehkä minnuutin niitten itetehyllä jalkapallolla, ja sitten juoksi taas mun syliin.

 

Ruoan oottelu vaan jatkui, kuorolaiset oli innostunu ottammaan kuvia kaikesta ja kaikesta ympärillä olevasta. Minä en ennää ees tienny kenen käsissä mun kamera oli menossa, mutta kyllä mä nuihin kuorokavereihin jo luotan ja jossain vaiheessa kamera tuotiin mulle takaisin. Leikin Tomin kanssa eelleen ja syötin sille välillä lissää pähkinöitä. Sitten yks kuorokaveri tuli mun luokse ja kerto, että oli löytänyt Tomin isän. Hänen perässään tuli maasaipukuun pukeutunu mies, jonka korvareiät oli venytetty noin kymmenen senttimetrin suurusiks. Tom oli just sillä hetkellä juoksentelemassa, mutta isänsä nähessään se kiljas ja juoksi taas mun syliin. Se Tomin isän löytäny kuorokaveri kerto mulle, että isä oli ehtiny karannutta poikaansa jo jonkun aikaa, eikä ollu heti tajunnut, että poika olikin tullu kirkkoon. No tottakai, kun sieltä kuulu mussiikkia, ja ovet oli sepposen selällään, ajattelin!

 

Selvisi, että Tomin oikea nimi oli Thomas. Nousin ylös maasta Thomas sylissäni ojentaakseni pojan isän syliin. Se oli vaikeaa, sekä henkisesti, että fyysisesti. Thomas oli takertunu muhun kaikilla neljävuotiaan voimillaan, inisi ja huito jonkun verran, kun isä otti vastaan. Koitin ajatella niinkuin olin kokoajan tietysti ajatellukkin, että tottakai poika jää sinne, tuttuun perheeseen ja kulttuuriin, jossa sen on toivottavasti hyvä ellää ja kasvaa. Silti en voinu olla ajattelematta myös sitä, että aivan varmasti se saa karkaamistempustaan rangaistukseks keppiä tai muuta fyysistä kuritusta. Se tuntu niin väärältä, melkein rupesin ite selittelemään isälle pojan tekosia. Pikku-Thomasilla oli ollu niin kiva päivä valkosen tätin kanssa, joka leikitti, anto räplätä kameraansa ja rutistaa kaikki kuorolaput ja selata kirjota, joista yhessä oli vähän kuviakin! Ennen kaikkea Thomas oli saanu ennenkokemattoman paljon huomiota kerrallaan, olla tärkeä ja arvostettu. Ja siitäkö sitten saa palkaks keppiä. Minusta tuntu, että omasta sydämestäni lohkesi palanen Thomasin mukaan.

 

Me kuorolaiset päästiin lopulta syömään kaupasta ostettuja keksiä ja muffinsseja. Varmaan joku oli käyny ostamassa ne varsin kaukaa rauhalliseen afrikkalaistyyliin, kun meiän piti ootella yli tunti. Seurakunnan pappi kiitteli meitä kovasti mukanaolosta ja luovutti matkaamme varten kerätyt kolehtirahat. Pappi oli Makumiran kirkkoherran vanha opiskelukaveri niitten omilta opiskeluajoilta. Oli niin sulosta katella, kun nämä kaksi keski-ikää lähestyvää miestä piti meille puhetta käsi käessä lempeesti hymyillen ja silitellen toisiaan, kuin pahemminkin rakastuneet. Jossain vaiheessa katsahin toisella puolella huonetta istuvaan Sannaan, joka kahto minua takaisin ajatellen aivan sammaa kuin minäkin. Illalla me kerrottiin yhessä tapahtunutta Sannan tansanialaiselle kämppikselle. Me kerrottiin, että jos meiän kulttuurissa aikuiset miehet pitelee käsistä kiinni, kahtellee toisiaan lempeesti ja silittellee toisiaan rintapielestä, niin se tarkoittaa automaattisesti sitä, että ne on rakastunu toisiinsa. Vaikka meiän kulttuurissa on sitten kuitenkin ihan ok olla homo. Ja täällä siitä joutuu elinkautiseks vankillaan. Mutta ehkä kukaan tansanialainen homo ei oo jääny toimistaan kiinni, kun ainakin julkisesti voi katella ketä tahansa lempeesti, silitellä ja pittää käestä. Lisäsin vielä, että minun mielestä tuo pappien käyttäytyminen hyvinä ystävinä on tervettä, ja meiän kulttuuri on kyllä tässä asiassa ihan sairas. Vaikka tietenkään vankilaan ei pitäis rakkauesta joutua kenenkään!

 

Myöhään iltapäivällä päästiin takasin kottiin Makumiran kampukselle. Huh, mikä päivä. Nyt takana on Ilboron sunnuntain jälkeen jo monet harjotukset, ollaan nimittäin reenattu joka ilta. Meillä on Nairobia varten ehkä viis eri essiintymisasua, joita niitäkin on haettu vaikka mistä käytettyjen länsimaalaisvaatteitten markkinoilta. Melko raadollinen prosessi kaikkine tinkimisineen sekin. Shoppailemista karsastava pikkusisarueni ei tykkäis moisesta lain. Mutta saapahan nyt hikistellä rauhassa, kun joka päivä voi laittaa ainakin uuen paian. Kaikkein hienoimmat niistä asuista on meille mittojen mukaan teetetyt maasai-puvut, jotka saatiin älyttömän halvalla, kun jonkun tuttu ne ompeli. Niihin kuuluu pojilla vaan paita, mut tytöillä kietasuhame, paita, kaulapanta ja kruunu! Olen maasaiprinsessa! Ja kaikkein hienointa on tietysti, että puvussa on PALJETTEJA ja kaikenvärisillä langoilla tehtyjä aplikointikirjailuja!