Yhtenä päivänä astelin taas tuttuun tapaan Stubbsien taloon illalliselle. Löysin keittiöstä huumaavan pikkuleivän tuoksun, mutta myös varsin kiihkeän keskustelun koulukaverini Meganin ja opettaja-Jackien kesken. He eivät kiihkoilleet toisilleen, vaan yhdessä Tansanian koululaitokselle. Pian minullekin selvisi siinä Chigagon ja Texasin aksenttien soidessa kilpaa, että Megan oli ollut pitämässä musiikin harjoittelutuntia läheisessä Urakin koulussa ja Jackie oli lähtenyt sinne seuraamaan tuntia. Megan oli pitänyt tuntinsa ja siihen asti kaikki oli mennyt ihan hyvin, kunnes oli tapahtunut jotakin kumpaakin naista shokeeraavaa.
 

Koulussa tarjotaan oppilaille lämmin ruoka, mutta sitä varten oppilaitten on tuotava vuorotellen ruoka-aineksia keittiöön. Kävi ilmi, että ne kaksi poikaa, joiden oli ollut vuoro sinä päivänä tuoda papuja eivät olleet hoitaneet hommaansa. He eivät olleet myöskään siivonneet luokkaa, kuten oli sovittu. Seurasi siis rangaistus. Pojat olivat asettuneet tottuneesti kontalleen, jolloin miesopettaja oli ottanut esiin kepin ja lyönyt heitä sillä kaikin voimin alaselkään ja pyllylle vaikka kuinka monta kertaa. Toimituksen aikana pojat eivät inahtaneetkaan, eivätkä myöskään sen jälkeen, vaan asettuneet mahdollisimman normaalisti (joka ei ollut näyttänyt ihan normaalilta, vaan vaivaisen kävelyltä, kun ne oli niin rikki) paikoilleen istumaan. Viha ja välinpitämättömyys oli kukoistanut heidän kasvoillaan. What ever.

 

Myös tyttöjä oli ollut rangaistavien joukossa. Tyttöjä opettaja oli tosin lyönyt käsille. Eivätkä he olleet pysyneet enää itkemättä lyömisen aikan. Sen jälkeen oli kuitenkin heidänkin vaan esitettävä vahvaa ja istuttava hiljaa paikoillaan. Opettaja oli lyönyt tyttöjä yhdeksän kertaa kutakin. Amerikkalaiset Megan ja Jackie olivat vaan haukkoneet henkeään pystymättä tekemään mitään.
 

Tansaniassa kaikille pakollinen peruskoulu (Primary school) kestää 7-vuotta ja sen käy yli 90% (siis ei 100%, vaikka se on pakollinen..) lapsista. Pakollisen ”alakoulun” jälkeen noin 40-50% koulunsa päättäneistä on viime vuosina jatkanut nelivuotiseen ”yläkouluun” (Secondary school/Ordinary level), joka ei enää ole siis pakollinen koulu. Sen jälkeiseen kaksivuotiseen ”lukioon” (Secondary school/Advanced level) jatkaa enää karkeasti laskettuna kymmenen prosenttia edellisen koulun päättäneistä, joita myös karsiutuu matkalla, kun ei enää kaikki pääse kokeista läpi ja pysty selviytymään koulusta. Ainoastaan ”Alakoulu”-tasolla opetuskielenä on swahili, joka ei sekään ole lähes kenenkään äidinkieli, vaan Itä-Afrikan yleiskieli, ja sen jälkeen koulukieli vaihtuu kokonaan englanniksi, jota kaikki ei osaa paljoakaan.
 

Aika harva nuori siis pääsee kovin pitkälle opinnoissaan. Osalle syynä on varmaan vaan se, etteivät he pysy englanniksi olevien opintojen perässä, tai edes pääse lukioon asti, (esimerkiksi siksi, että ovat heikompia matikassa, joka on täällä aineista se suurista suurin, ja jos olet siinä huono olet automaattisesti hirvittävän tyhmä) mutta ehkä tässä myös vähän vastausta länsimaisille ihmettelijöille siihen miksi niin vähän Afrikan nuorista saa kunnollisen koulutuksen ja valmistuu johonkin ammattiin. Vai kuinka moni haluaa jatkaa ruoskittavana olemista koulussa, jossa sinnittelet muitten perässä minkä pystyt, pääset ehkä kokeista läpi tai sitten et, ja jos vielä jaksat opiskella itsellesi ammatin, valmistut joksikin, jota kellään ei mahdollisesti ole varaa palkata ja elät elämää, joka ei ole sinulle tai köyhälle perhellesi lainkaan ennestään tuttua? Vaihtoehtona monille on myös tietenkin periä isältä se pikkuruinen pellonpalanen, jonka ehkä vielä jaat veljiesi kanssa osiin lähetettyäsi siskosi syömään muitten pöytien ääreen (naimisiin). Silloin sinusta ei varmasti tule kovin rikasta, mutta elät samanlailla kuin kaikki muutkin, onnellisena niin kauan kuin ruokaa riittää. Ainakin tuttua, jos ei turvallista.
 

Myöhemmin juttelin tästä lyömisestä täällä opettavan Suomen Lähetysseuran työntekijän, Katrin kanssa. Katri kertoi, että olikin lukenut tapauksesta Jackien Facebook-profiilista. Katrin mukaan Tansanian laissa fyysisen väkivallan käyttö koulussa on tosiaan sallittua, mutta laissa on rajoitteita, joita Urakissa näköjään rikotaan rajusti. Ensinnäkin, fyysisiä rangaistuksia saa antaa VAIN koulun rehtori, tai rehtorin määräämä henkilökunnan jäsen niin, että poikia lyö aina miesopettaja ja tyttöjä naisopettaja. Poikia tulee lyödä pyllylle ja tyttöjä käsiin. Oppilaita ei saa lyödä liian voimakkaasti. Kaikki fyysiset rangaistukset tulee aina suorittaa koulun virallisen, säädellyn hallinnon piirissä, siis ei missä tahansa pitkin pihoja. Ja yhtä oppilasta saa lyödä lain mukaan maksimissaan neljä kertaa. Kaikki rangaistukset tulee myös lain mukaan kirjata ylös koulun virallisiin dokumentteihin. Mutta kuinka valvoa, että näitä säädöksiä noudatettaisiin?

Katri kertoi myös, kuinka hän aikoinaan 1990-luvulla opettaessaan eräässä tansanialaisessa luterilaisen kirkon koulussa oli törmännyt samaan ongelmaan. Henkilökunnasta vain hän, toinen suomalainen opettaja ja koulun pappi olivat vastustaneet oppilaisiin kohdistuvaa fyysisen väkivallan käyttöä. Katri ja toinen suomalainen – Peltolan Sirkka - olivat koittaneet pitää asiasta melua ja puhua opettajille, mutta olivatkin vaan tehneet itselleen hallaa, kasvattaneet mainettaan VALKOISINA opettajina ja eroa muihin opettajiin. Yksin ei ollut paljon tehtävissä. Silloin Katri oli kuullut Dar Es Salaamin yliopistosta pian valmistuvasta miesopettajasta, joka myös vastusti fyysisen väkivallan käyttöä kouluissa ja koitti etsiä sille aina vaihtoehtoisia rangaistustapoja. Katri oli toivonut oikein kovasti, että tuo opettaja tulisi sinne heidän koululleen!

Ja niin hän tulikin! Hänestä tuli vieläpä koulun oppilashuollosta ja rangaistuksista vastaava opettaja. Muut opettajat olivat lyömisen jatkamista vaatiessaan sanoneet sen olevan osa tansanialaista perinnettä. Uusi opettaja Kilasi kielsi asian, ja kertoi kepillä lyömisen olevan saksalaisten ja brittien Tansaniaan tuoma rangaistus.

Kävi niin, että lyöminen lopulta loppui koululta kokonaan. Ei hetkessä, vaan pikkuhiljaa vuosien mittaan, monien neuvonpitojen tuloksena. Ratkaisevaa oli, että koulun omistajan eli Eteläisen hiippakunnan silloinen piispa asettui vastustamaan ruumiillista rangaistusta. ”Tansanian koululait sallivat ruumiillisen rangaistuksen, mutta kirkon kouluna me voimme olla etsimässä muita keinoja käsitellä ongelmia”, hän sanoi.

 

Nykyään Katri tiesi ruumiillisen rangaistuksen tulleen takaisin vanhalle koululleen, mutta lievemmässä muodossa ja harvemmin käytettynä. Kuitenkin, onnellisena loppuna tälle surulliselle kirjoitukselle kerrottakoon, että Katri itse on ollut naimisissa Kilasin kanssa jo kohta kuusitoista vuotta!