Eka yllättävän kompakti ja hyvin kasassa pysyvä jumis täällä. (Neema kuoron kanssa laulettiin ja tanssittiin neljä laulua, joista peräti kolme ehittiin harjotella ennen papin saapumista ja vaan yks piti laulaa kuin sika säkissä. Saarnassa (tai siis sen korvaani kuiskutetussa käännöksessä) oli leijonia ja merimatkoja ja Nelson Mandelan lainaus siitä, että vahva ihminen ei ole se joka ei pelkää mitään, vaan se joka kohtaa pelkonsa.)

 

Kymmeniä rukoukset nauhotuksien onnistumiseks.

 

Oottelu.

 

Turhautuminen, kun ei ymmärrä ja silti pittää istua hiljaa paikoillaan, kun ehkä kohta tapahtuu jotakin. 

 

Oottelu.

 

Ihana Janis-ystävä, joka ainoona kuorossa ymmärtää mun kieliturhautumista ja rientää avuksi tulkkaamaan aina, kun sen voi takaa bassorivistöstä korrektisti tehdä.

 

Oottelu.

 

Hyva kuoro, jota nauhotetaan ihan kummallisesti ja kaikin tavoin vaarin.

 

Turhautuminen nro 2, jota tilitän Janikselle, kun se on ainoo eurooppalainen ja jaksaa kuunnella mun eurooppalaista turhautumista musiikillisen elämäni suurimmasta pohjalla käymisen kokemuksesta. (Teologi-Janis innostu samalla tilittämään oman teologisen elämänsä suuresta kolauksesta, kun niitten piti jollain kurssilla ryhmätyönä koota Johanneksen evankeliumin olennaisimmat kohat ja perustella sitten, että miks just ne on tärkeitä. Sitten, kun se oli vaivalla saanu ryhmänsä jäsenet paikalle ja ehottanu, että jaetaan se osiin niin, että kullakin on oma vastuualueensa oli kaikki muut sanonu, että kyllä kaikkien pittää lukkee huolellisesti se kokonaan. Sitten, ku ne oli seuraavan kerran tavannu niin aikapian selvis, ettei kukkaan ollu lukenu mittään, ku ”se oli niiiiiiin pitkä” ja sitten joku vaan luki summassa jonkun ihan epätärkeen kohan ja sano sen jälkeen Janikselle, jolla ainoona oli läppäri, että ”noniin, saitko kirjotettua kaiken olennaisen ylös?”. Varsinaisia pappeja.

 

Oottelu.

 

Turhautuminen nro 3. Netti ei oo toiminu koko päivänä missään koko kampuksella. Hitsi.

 

Hyvä kuoro, joka laulaa kummallisesti äänitettaessa kamalan huonosti. Varsinkin altot on totaalisen pihalla. (Ja siis tähänhän se mun suurin syvällä käyminen just liittyykin, että ihmiset, jolla ei oo MITÄÄN HAJUA musateoriasta tai ne ei kunnolla esim. ymmärrä sitä faktaa, että kuorossa sopraanot laulaa tarkotuksella erilailla, kun altot, mutta jotka silti porukassa laulaa tosi hyvin, kun sillä lailla äänissä ne on tottunu pikkulapsista saakka aina laulammaan, niin nyt ne pannaan laulamaan YKSIN MIKIN ETTEEN, eikä ne ossaa laulaa sitten ollenkaan, vaan laulaa vahingossa sitä sopraanoo ja kun tuntuu, että eihän se oma stemma näin korkeelta voi mennä, niin sitten ne laulaa sitä sopraanoo HIEMAN ALAVIREISESTI. Ja sitten kaiken huipennukseks mun uudet koulukaverit koittaa pakottaa mut kanssa yksin sinne koppiin laulamaan swahiliks noppeeta laulua, jota en oo ikinä kuullukkaan koko kuoron versiona, vaan ainoastaan kymmenen täysin erilaista, enimmäkseen hieman alavireistä alttojen sopraano-veriota, josta mun pitäis keksiä miten se oikee altto sitten mennee. ARGH!!!! En suostunu, karkasin studiosta, löysin Janiksen käytävältä, ja tilitin. Lopulta sain koulukaveri-äänittäjä Excelin tajuamaan, että luulen näitten osaavan sen paremmin, jos pääsevät ees alttoporukalla yhessä laulamaan sen. Ja sen seurauksena ainakin säkeistöosat kuulosti menevän yhessä tietyssä sävellajissa ja suhteellisen samanlailla kaikilta, ite vaan lauloin painokkaasti ekan fraasin, jonka Excel suostu mulle kiekumaan, että pääsivät alkuun oikeesta sävellajista. Kertsistä voivat sitten ottaa vaikka alton kokonaan pois tai jotain. En edelleenkään tiiä miten se kohta mennee. 

 

Oottelu. 

 

Kauhee nälkä. Lopulta pikanen ruokatauko, onneks ruokala on sunnuntainakin auki.

 

Hieman parempi olo, kun seuraava piisi on jo mulle tuttu. Suostuttelen, alttosiskot käytävälle reenaamaan. Ite teen kaikkeni oppiakseni lausumaan hätäpäissä niin hyvin, kun mahollista. Sanon Excelille, että tämän mä voin laulaa yksin kopissa huonosti lausuen, mutta niin, että muut saa kuunneltua mun laulusta oikeet sävelet. Excel suostuu niin, että yks lahjakkaampi sopraano tullee laulamaan mun kanssa alttoo. Ainoostaan mulla on luurit, jossa on syntikkataustat ja se mun laulukaveri yrittää juosta kokoajan. Huidon laulaessa toista kättä, kun hullu näyttääkseni sille tempoo ja toisen käen pitämästä muistikirjasta luen sanoja. Laulan myös ryhmässä muitten alttojen kanssa, tämän laulun ne laulaa kaikki paljon paremmin (kun tätä me ollaan vähän reenattukin!)

 

Oottelu.

 

Munniharppu, jota Janiskin osaa yllättäen soittaa! Tuo poika on kyllä yllätyksiä täynnä ja loppujen lopuks aika hippi vaikka pukeutuukin AINA kauluspaitaan.

 

Turhautuminen nro 4. Kello on vähän vaille seittemän, kaks laulua on purkissa, todella suurin vaivoin. Oikeesti olis varmasti kantsinu äänittää vaan livenä kirkossa parilla kokonaisuutta äänittävällä mikillä (kokonaisuutena tää on hyvä kuoro ja kaikki laulaa suht. Puhtaasti!) bändinkin soittaessa samaan aikaan. Kerralla kaikki purkkiin vaan. Vähällä kalustolla, yksinkertasesti. Mutta ei. Kuulen, että nyt on tunnin tauko ja sitten jatkuu puol ysiltä taas laululla, jota en oo ikinä kuullukkaan. Sanon Janikselle, että mut on kutsuttu iltateelle ja mä en jaksa ennää tulla. Enkä mene.

 

Iltatee lähetystyöntekijä-Katrin ja tansanialaisen miehensä luona. Oikasen niille kappelin pihamaan poikki, kun ne assuu sen takana. En tiiä mistä sinne mennee tie. Siellä on Molla-kissanpentu. Ja saan sämpylöitä nälkääni. En malta lähteä pois. Katri kertoo, että naapuritalon pihamaalta oli pyydystetty seittemän käärmettä vastikään. Käärmekammoni, joka on pysyny älyttömän hyvin aisoissa, kun täällä on niin paljon ihmisiä nostaa päätään. Lähen kottiin vasta kymmenen jälkeen vierailtuani vielä toiseen kertaan vessanPYTYLLÄ (opeilla on semmosia luksusjuttuja, kun vessanpöntöt!) supersäikkynä. En tiiä minne se niiltä lähtevä kierurtelevan näkönen tie mennee. On valittavana mahollinen eksyminen yöllä pilkkopimmeessä ja mahdolliset käärmeet tiellä tai samaa reittiä oikaisu kappelin nurmikkopuskan kautta lyhyempää mutta vielä todennäköisempää käärmeitten oleskelupaikkaa myöten. Valitsen  kappelin pihamaan ja kerään kaiken rohkeuteni. Taskulampulla ja puhelimen taskulampulla valaisen jokaisen askeleeni moneen kertaan. Kerran kuulen jonkun rasahuksen puun juurelta, kirkaisen vähän ja hyppään kauemmas. Kävelen vahingossa kirjaston enkä kirkon pihaan, kun en oo kattonu niin pitkälle etteenpäin vaan tuijottanu jalkojen juureen mahdollisia käärmeitä varoen. Kappeli on onneks sen vieressä. Ajattelen, jo olevani turvassa niin lähellä kappelia, ja juoksen sen pihaan. Huhhuh. Hengitän vähän. Lähen jatkamaan tuttua polkua ensin Jackien talolle ja sitten isompaa tietä pitkin. Vaara ohi. Tulee jo vastaantulioitakin. 

 

Avaan varulta hiljaa kotioven, mut Alice ei vielä onneks oo nukkumassa. Kerron sille käärmekammomatkastani, se kauhistuttaa sitäkin aikalailla. Alicekin on jo kuullu, että siellä ihan kampuksen laidalla ison pellon vieressä saattaa käärmeisiin törmätä. 

 

Kirjotan tämän jutun, jonka alotin kyllä jo ootellessa nauhotuksissa. Kohta pesen hampaat, Alice meni jo verkon alle. Nään varmaan käärmeistä kauhu-unia. Katri kutsui huomennakin lounaalle, kun muutkin suomalaiset, Senni ja Leena on tulossa. Sillon on valosaa. Yritän metästää niistä jommankumman jo koululla, että voin mennä yhtämatkaa!