Suurin osa jo varmaan tietääkin, mutta leikkasin neljä ja puol vuotta päässäni majailleet rastat pois just ennen lähtöö, viikko sitten. Tilalle jäi ihan lyhyt poikatukka. Olo keveni hurjasti ja mulla oli heti parempi olo. Kun emmä oo mikkään semmonen, jonka hyvä olo riippuu siitä mitä peili näyttää vaan pikemminkin siitä mikä tuntuu hyvältä ja on kivvaa. Elämäni parhaita päätöksiä.

Sitten sunnuntaina, päivää ennen tänne lennähtämistä kävelin Helsingin rautatieasemalla alepaan sitä asemakäytävää pitkin, jossa aina roikkuu jos minkäkinmoista tyyppiä. Huomasin eron. Ekaks en ees keksinyt mikä oli vikana. Oli jotenki tosi paljo vaisumpaa. Vaikka porukkaa kyllä oli. Sitten tajusin!! Kukaan ei kiinnittäny muhun mittään huomiota! Yhtäkkiä kaikki ”Hei nice rasta!!” ja muut kommentit oli poissa! Olin jo ihan tottunu niihin, kaikki tummaihoset aina jutteli mulle, se oli ihan automaattista ja mä juttelin takas. Nyt yhtäkkiä ei mittään. Ei ees katsekontaktia. Vaikka ihan sama minähän se olin, siili ilman piikkejä.

Tänne tulo se vasta hauskaa on ollukin, piikittömänä. Kukaan ei ymmärrä miks edelleenkin säikähdän aina, kun näen peilin ihan vaan sen takia, etten muista, että mulla ei oo ennää valtaisaa tukkaa! Ja sitten, kun käsi ossuu päähän jääden haromaan lyhyttä kuontaloa pitkäks aikaa, luulee kaikki varmaan, että mulla on kirppuja tai jotain. Tuntuu niin erikoiselta. Kampuksella minut toki huomataan, kiitos vaalean väritykseni, mutta missä ovat ne autuaat hymyt joita vielä Namibiassa ja Keniassa sain automaattisesti puoleeni ihan vaan minne meninkin? Nyt olen tavallinen. Ihan tavallinen länsimaalainen. Vaikkakin edelleen itselleni ihan se sama. En minä muista ainakaan kokoaikaa, että mikään olis muuttunu. Muitten suhtautuminen muhun muistuttaa mua siitä kuitenkin jatkuvasti.

Ennen olin niin kiinnostava kaikkien mielestä. Nyt tylsä, harmaa lintu muitten joukossa. Välillä kuvittelen nyt, että minkälaisen vastaanoton oisinkaan saanu täällä, jos olis vielä ne letit. Aika hurjan varmaan. Olisivat auforisen onnellisia, kun semmonen väritukkahippi olis astellu sisään! Varsinkin mun pisintä rastaa ne olis kaikki hiplannu kilpaa ja ihmetelleet, kun pikkulapset konsanaan! Mutta nyt tulikin ihan tavis vaan. Huomiotaherättämätön. Hiljainen hiiri vaan, jonka kans ei ees vielä voi kauheesti jutella, ku ei se puhu kiswahilia.

Oikeesti en olis jaksanu kantaa sitä kassillista tukkaa enää hetkeekään. Enkä olis jaksanu selitellä ennää yhtään kenellekkään minkä takia halusin niistä erroon. Hyvä siis näin. Yvä muutosleikki tässä vaiheessa elämää. Ei täällä kenenkään tarviikkaan tietää mun edellisestä elämästä. Ite vaan ei pääse iteltään piiloon, ees kauas Afrikkaan. Tämä identiteettikriisi muistuttakoon mua siitä!