Menemällä kauas joutuu aina kohtaamaan itsensä uudelleen, etsimään sielunsa syvimmistä sopukoista sen kuka oikeesti on. Enkä tiiä onko sitä koskaan mahdollista löytää. Mutta nää pienet vihjeet auttaa löytämään lähemmäs. Ja sitäkään en usko, että kukaan jaksaa loputtomiin valehdella itselleen, löytöretki on välttämätön! Se on sitten vielä kivaa ekstraa, että oppii tuntemaan suomalaisuutta ylipäätään vähän muittenkin näkökulmista, myös tämän asuntoni ja koko talomme kautta. Kaikkien niitten jälkien täällä, mitä muut suomalaiset, täällä asuneet ja vierailleet ovat tänne jättäneet. Mitä asiaa ilman et lähtisi Afrikkaan? Laadukkaita iittalan haarukoita ja kestävää Finnlaysonin pyyhettä, joitten ikä on suunnilleen sama kuin sinun itsesi. Ei huono. Täältä löytyy monenlaista, aina puolityhjistä käsidesi-pulloista mahtavaan määrään suomenkielistä kirjallisuutta, joista selvästi suurin osa on pokkareita, matkalukemista!

Mä itse olen nauttinut tähän mennessä kaikista edellä mainituista, kirjojakin on ollut aikaa lukea, kun nettiaika on hävyttömän kallista ja sitäpaitsi nettikreediitit on myös about kokoajan loppu. Saa elää ihanan vanhanaikaisesti. Nytkin jännityksellä ootan riittääks netti kaikkien näitten kuvien lataamiseen. Toivottavasti. 

Muita asioita, mistä oon päässy nauttimaan, on mm. jonkun ovelan tänne roudaamat pesupähkinät, AH!!! Tiesin sen kyllä nahoissani, ettei täältä saa mitään ekoa pesuainetta ainakaan pyykkikoneeseen (joka siis on, suomalaiset ei kestä ilman!) mutta roudatessani mm. 6kg:n vahvistimen ja aika paljon härpäkkeitä päiväkotimuskareihin, ei enää pesuaineet mahtunu mukaan. Kiitos pesupähkinöistä sille, joka ne toi! Mä käytän ne kyllä loppuun, seuraavat tuokaa lisää. 

Ja eikömitä! Ihmettelen lähes päivittäin sitkeitten suomalaississien partiohenkisyyttä ja käytännöllisyyden tajua! Täällä on kuulkaa varastoituna muovipussit kauniisti taiteltuina roskapusseiksi ja kauppakasseiksi, ettei tarvitsisi sietää hullua muovinkulutusta. Käytännöllisiä tarvikkeita, kumilenkkejä, kyniä, teippiä, korvatulppia, ompeluneuloja, sakset, juustohöylä (TIETENKIN!), laadukas kuorimaveitsi ja raastinrauta. Adapterit valmiina joka pistorasiassa. Poppanaliina pöydällä. Patteri nurkassa kylmiä säitä varten. Jääkaapin ovessa lista tärkeistä puhelinnumeroista ja ohjeet minne lääkäriin mennä, jos pitää. 

Kaiken kukkaraksi vielä tämä innovatiivisuus! Radio kuuluu, kun vähän haarukoi (huom. tähän tarkoitukseen ei oo tuhlattu Savoniaa).

Ens viikon tiistaina, 21.3. vietetään Namibian itsenäisyyspäivää. Koko viikko on yhtä juhlaa, eikä mulla oo töitä Windhoekissa, kun sekä yliopistolaiset, että päiväkotilaiset lomailee. Ohjaajani Päivi kysyi, josko tahtoisin lähteä käväisemään Pohjois-Namibiassa heidän kanssaan. Siellä on tärkeä ELCIN-kirkon (Evancelical Lutheran Church in Namibia) kokous, johon osallistuu FELMin puolesta myös Botswanan lähetti Marja, joka lentää tänne maanantaina. Tiistaina sitten ajellaan yhteisporukoin. Muut jäävät loppuviikoksi ja minä löysin toisen kyydin pois jo torstai-iltana tai perjantai-aamuna, koska perjantai-iltana mulla on Windhoekissa tärkeät Luterilaisen maailmanliiton kokouksen musiikkiharkat. Mutta pohjoiseen, suomalaisten ekoille lähetysmaille ambomaalle, oujee, jossa toivottavasti PÄÄSEN SAUNAAN!! Nyt kädet ristiin, että kiuas toimii..

Ps. Itsenäisyyspäivän juhlinnan lisäksi täällä juhlitaan aika näkyvästi Suomen synttäreitä! En ehtiny Suomessa vielä osallistua oikein mihinkään juhlintaan, mutta täällä oon jo käyny suurlähettilään vastaanotolla, soittanu kanteletta ja laulanu aamutelkkarissa, ja nyt suunnitellaan seuraavaa juhlatilaisuutta, joka on 28.4. oleva Koodi-bussi konsertti. Suomesta tulee koodaajia, ja ne vierailee 10 eri Afrikan maassa opettamassa koodaamista ja paikallisia koodareita liittyy (ainakin täällä) mukaan.. Mä en ymmärrä siitä mittään, mutta konserttiin pyydettiin osallistumaan ja kysyin jo mun yliopiston musakerholaisetkin mukkaan!

Olen täällä Namibiassa Suomen Lähetysseuran vapaaehtoistyössä. Tein saman kolmen kuukauden homman täällä jo syksyllä 2011 Eeva-siskoni kanssa, jarruttaen sillon maisteriopintojeni alkamista Sibiksessä. Tällä kertaa läksin matkaan yksikseni, ilman yhtään roikkuvaa kouluasiaa, koska elämässäni ei ole juuri nyt yhtään koulua mitä stressata! Näitä kolmen kuukauden jaksoja selittää viisumipolitiikka, kolme kuukautta on maksimiaika, jonka Namibiassa ja monessa muussakin Afrikan maassa saa viipyä pelkällä turistiviisumilla. Työviisumia on vaikea saada, koska täällä on niin paljon työttömyyttä. 

Karkkimaa otti minut vastaan 22.2.2017 auringonpaisteessa, tosin näin sadeaikana olen kyllä jo onnistunut kastumaan hetkessä läpimäräksikin. Hurjat kaatosateet ja ukkonen on aiheuttanut päänvaivaa tänne aina tulvista sähkövikoihin, mutta namibialaiset eivät ole niistä moksiskaan, vaan kiittävät täällä aavikon keskellä jokaisesta vesipisarastakin! Teen kaikkeni tartuttaakseni saman asenteen pikaisesti itseenikin, tällaisten asioitten takia juuri haluan päästä Afrikkaan aina vaan ja uudestaan. Tavatessa ihmisiä ja kuulumisia kysyttäessä kysytäänkin nyt usein: "Miten sade on sinua kohdellut?". Ah! No, tänään se ihan mukavasti virkisti, kastuin vain vähän, koska ehdin katokseen ja ystävällä oli sateenvarjo. 

En osaa kääntää tuota kuvaa oikeinpäin. Tämä vuodatus sen väärinpäin käänsi, kun latasin. Kääntäkää te päätä, se on terveellistä niskallekin. Sen verran mikä kääntyy, ei tartte ruveta ihan pöllöksi. Nappasin kuvan omalta kuistilta. 

Oon siis tähän mennessä täällä enemmänkin tutustunu siihen mitä tuun tekemään kun kamalan paljon vielä ehtinyt tehdä mitään. Pari pientä keikkaa olen toki jo vetäissyt, siellä sun täällä, onnellisena siitä, kun saa laulaa ja soittaa ja jotakuta kiinnostaa kuunnella. Viime viikolla pääsin vähän niinkuin ylimääräisenä yllärijäsenenä osallistumaan Suomen suurlähetystön järkkäämään Suomi 100-musiikkiprokkikseen Namibian Yliopistossa UNAMissa. Nurmon yläkoulun ja lukion mahtava musiikinope Hanne lensi hiihtoloman viettoon tänne ilmaistyövoimaksi ja sain toimia apuopena. Yhdessä yliopiston eskari-ja alakouluopeopiskelijoiden kanssa käytiin sitten vielä pitämässä musiikkiliikunnallisia työpajoja Windhoekin köyhän kaupunginosan, Katuturan yhden koulun iltapäiväkerholaisille ja koko porukan voimin vetäistiin torstaina hieno konserttikin vielä. Oli ihanaa päästä mukaan!

Viime viikonloppuna aloitettiin myös Luterilaisen Maailmanliiton reformaation juhlakokouksen musiikkiharkat, ou jee! Sitäkin on kiva tehdä. Ohjelmassa on mm. hartauslauluja aikalailla joka puolelta maailmaa! Sanoja ja kieliä on niin valtavasti, että täytyy ruveta reenaamaan pian varmaan päivittäin.. Mulla on mukana kantele+mikki+vahvistin+piuhat, 2 nokkahuilua, nenähuilu ja paras munniharppuni. Ehkä pääsen niilläkin soittamaan stadionille! Se kokous on iso juttu, tänne tulee jotain 5000 pappia ja piispaa ja luterilaista tavan tallaajaa ympäri maailman! Myös mun äiti ja ystävänsä jo lukioajoilta! Yläpuolen kuva on sieltä missä reenattiin, Windhoekin Piparkakkukirkosta, eli Christus Kirkhestä (kai se kirjoitetaan jotenkin nuin..). 

Noniin, nyt voi venyttää niskansa sitten toiseen suuntaan. Eikö oo hyvä, että tämä Vuodatus ei halua teidän muuttuvan toispuoleisiksi, kun vaan toinen puoli niskasta olis tullu muuten venytettyä! En käyny sillon 2011 ollenkaan tämän saksalaisten hienon Piparkakkukirkon sisällä, nyt siis reenaan siellä säännöllisesti. Näitten kokousvalmisteluitten paras puoli onkin ehkä se, että kaikki Namibian luterilaiset seurakunnat ja kirkot valmistelee tapahtumaa yhdessä! Musaporukoissa on suomalaisten ja saksalaisten lisäksi monia (ehkä kaikkia?) Namibian kansoja! Teemalaulujen kertseissä on kuitenki melkein kaikissa samat sanat, ainakin sanoma on hyvin yhtäläinen: "Emme ole myytävänä, kristus on meidät vapauttanut!" Melodiat vaan vaihtelee. Sain juoksennella nuotinlukuapulaisena sopraano-altto-tenori-akselilla, kun näitä tunnuslauluja lauantaina opeteltiin. Ihanaa olla tarpeellinen!

Eilen ohjelmaani tulikin yllärinä vapaapäivä. Heräsin kyllä varhain ja valmistauduin lähteväni säestämään yliopiston messua. Vaan tilaamani taksi ei tullutkaan, eikä kuski vastannut mulle, vaikka mitä yritin. No ei sitten. Maassa maan tavalla. Myöhemmin kuski viestitteli anteeksipyyntöjä ja "Untill next time." Tätä on vähän vaikea vaan suomalaisen käsittää. En päässy hoitamaan lupaamiani vastuita, ku se ei tullu hakemaan mua sovitusti.. Äh. En tiedä tuleeko sitä seuraavaa kertaa enää hänen kanssaan.

Tänään oon valmistellut huomista: On ensimmäinen mun pitämän musiikkikerhon kokoontuminen! Osa yliopiston opiskelijaseurakunnan jäsenistä haluaa oppia musiikin perusteita ja soittamista ja mut nakitettiin tänne siihen hommaan, jes! Oon innoissani ja samalla vähän jännittääkin. Kun ehdotin kokoontumisaikoja, opiskelijat halusivat heti, että kokoonnutaa ainakin kaksi kertaa viikossa. Mikäs siinä! Täällä on toukokuussa lomakausi, joten ei meillä olekkaan enää niin paljon aikaa. Jos saan oppilaat hyvään alkuun musiikin tajuamisessa, niin oon ylpee. Meen niitten kuoroon kans, katotaan onko sielläkin jotain hommia mulle. Ja keskiviikkona ja torstaina suuntaan kirkon päiväkoteihin köyhään Katuturan kaupungin osaan, kera näitten 106:n suklaamunan sisuksen. Armaat ystävät lahjoittivat niitä mulle viime pääsiäisen jälkeen niin kovin, että Kirkkonummen muskareista (mihin niitä silloin tarvitsin) jäi aika ruhtinaallisesti yli ja raahasin tietenkin nämä arvostamani muovijätteet mukanani tänne. Mitäs sitä muutakaan olisin pakannut. 106 rytmimunaksi muuntautuvaa muovinpalaa, aikamoinen kasa muutakin päiväkotivirikettä, mm. karttapallo, 6 kg:n vahvistin mikkeineen ja piuhoineen, paljon migreenilääkkeitä ja vähän muitakin, sukkalankaa tuliaiseksi ja itellekin.

Tämän jälkeen mukaani mahtui vaan vähäsen vaatteita, just sen verran, että ajattelin pärjääväni. No, sitten viime keskiviikkona, päästessäni illansuussa kotiin sieltä Suurlähetystön musiikkiprojektiharkoista pesin pyykkiä (täällä on pyykkikone MIKÄ LUKSUS, äää!!) ja jätin vaatteet pihalle kuivumaan. Onhan tän talon ympärillä muurit ja piikkilangatkin melkein jokapuolelle. Mutta kappas vaan, aamulla pyykkejä hakiessa, niitä ei enää ollutkaan missään. Parit kulahtaneimmat pikkuhousut ja yksi sukka vaan odotti noutajaansa. Voihan vitalis. Alkuksi nousi itku kurkkuun. Voi Namibia minkä teit! Mun kauniit, ihanat vaatteet! Mars kauppaan siis vaan. Jouduin menemään uuteen ja hirmu isoon ostoskeskukseen, jossa viihdyin minimiajan ostaen vaan yhen oikeesti kauniin paidan ja muuten alennushinnoin vähiten rumia vaatteita, että on ees jotain. Näillä mennään, ja pärjätään sillä mitä on annettu. Olen kuullut afrikkalasten itsensäkin suusta sen, että monet täällä ajattelevat Robin Hood-menetelmällä, ettei ole niin kamalan paha, jos rikkailta vähäsen ottaakin. Ja uskokaa tai älkää, niin vaikka Suomessa sinnittelenkin aika köyhälistölistoilla, niin täällä olen silti aikamoisen rikas. Enkä ole enää vihainen. Toivottavasti mun vaatteet meni hyvään käyttöön ja tekee monta ihmistä vielä onnelliseksi. Nekin täydellisesti istuvat, kalliit ja melkein uudet rintsikat, Espanjasta kesällä ostetut lempihousut, ja toista kertaa pesussa ollut Sampsukka-käsityö-tunika. Pesin jo toisenkin kerran vaatteita, uudet ostetut piti tietenkin pestä ennenkö pystyi käyttämään. Tällä kertaa panostin päivällä kuivattamiseen, eikä mitään ehtinyt kadota. 

Noniin, viimeisenä ilona tälle jorinalle se, että uskollisin Afrikankävijäystäväni Teija on taas täällä! Voi ihanaa Teija, kun tulit! Ollaan Teijan kanssa synnytty samana vuonna, kasvettu Pohjois-Savossa ja tavattu ekaa kertaa Windhoekissa 23.10.2011, mun 26-vuotissynttäreillä, jossa Teija sujahti samantien keittiöapulaiseksi Eevan mulle järkkäämissä synttärijuhlissa. Voi mikä ystävä! Toivottavasti se ehtii huomenna mulle kylään, paistan sille lettuja!

Teille muille ystäville tarjoilen tällä kertaa henkisiä herkkulettuja, niin makoisia, että voi unohtaa kaikki murheet ja muistaa hetken aikaa vaan kaiken hyvän mikä ympärille on annettu! 

Selitin facebookissa yhdelle kaverilleni tsättäillessämme, että ikävä on kuin pikkuruinen koira, joka seuraa minua nyt uskollisesti kaikkialle. Välillä se tarraa kinttuun kiinni ja on tosi raskasta raahata sitä mukana, välillä se osaa jo vähän irrottautuakin ja seurata kauempana.

Kaikki kysyy, että miten olen sopeutunut takaisin Suomeen, tietenkin. Niin kuuluukin kysyä. Ja kai mä olen tosi hyvin taas tähän elämään sutjahtanu, liiankin hyvin. Menin heti tultuani töihin Kiuruveen seurakunnan rippileirille, jossa on niin tiukka päiväohjelma ja opella paljon mielessä, ettei paljon ehikkään muuta, kun täyttä elämää teinixien kanssa. Paitsi iltaisin kaivata ja ihmetellä, että mitä kummaa tämä nyt on, kun kaikki ihmiset on yhtäkkiä niin oudon vaaleita ja sähkötkin vaan on kokoajan, eikä ne pätki. Ja pikkuasioista valitetaan! Minäkin!

Se oli silti ihan vasta, kun elin puol vuotta ilman vessanpönttöä, pyykinpesukonetta, ilman jääkaappia tai minkäänlaista keittiötä. Mulla oli tasan kaksi laitetta: silitysrauta ja veenkeitin. Silitysraualla piti silittää erityisesti pikkuhousut ja sukat, sekä vaatteitten saumapaikat, että loiset, jotka voi sutkahtaa vaatteista ihon alle kuolis. Veenkeitin oli meillä teen ja jonkun verran ruokahommiakin varten. Loppuaikanani opin kuitenki, että se on asuntolahuoneissa kielletty paloturvallisuusriskin takia, kun sähköverkosto on niin huono, ettei semmosta äkkisähkönsyöjää oo turvallista käyttää. Olivat tehneet tarkastuskäyntejä, mutta onneks superovela kämppikseni Manthumbo ehti piilottaa veenkeittimen kattoluukustamme ja vielä tiedottaa lähimmille naapureille pistokeikalla olleitten tarkastajien tulosta, joitten eelle puskaradion tiedotuspalvelu siis hyvin onneksemme ehti.

Olen ollut rippileireillä kanttori-opena ennenkin, sujahin niihin hommiin siis ihan samallalailla kuin aikaisemminkin. Niin noppeesti, että riparin jälkeen mietin, oliko koko Tansanian reissu vaan pelkkää unta! Aloin miettiä mistä voisin huomata sen, mitä jälkiä Tansania minuun jätti. Piti vähän miettiä ennenkö keksin.

Ainakin kokonaisemman olon. Olin Tansaniassa kokonaisempi, enemmän oma ihteni. Ja se johtui kai siitä, että kelpasin omana itsenäni, kun en voinu olla mittään muutakkaan, eikä minulla ollu maailmalle mittään muutakkaan näytettävvää. Ja se riitti. Siinä kaikki.

Haluaisin oppia sitä taas lisää. Kokonaisena olemista. Sitä, ettei minun tarvihe mahtua mihinkään muottiin tai olla jonkunlainen muu, vaan minä itse olen jo täydellinen muotti itelleni, ja mahun siihen kyllä aina, koska se muotti venyy mun mukana suuntaan jos toiseenkin, minne ikinä vaan haluan sitä venyttää, koska se on just mulle sopivan kokonen. Pienet lapset ymmärtää tämän joka puolella maailmaa niin paljon paremmin kuin me aikuiset! Viisaat, superhyperviisaat lapset!

Tansaniassa ei missään, ei ikinä missään ollu mittään mainoksia, jossa esiintyi vähäpukeisia ”täyellisiä ihmisiä”. Mainoksia oli vähänlaisesti, ja jos niissä joku esiintyi, niin vaatteet päällä oleva kaunis, ihan tavallinen ihminen kaikkine läskeineen ja pystynenineen, tai muine piirteineen, minkälaisia nyt oli Luoja hänelle sattunu luomaan. Ihmisen näkönen ihminen. Nyt kiinnitän Suomen mainoksiin huomiota ihan jokapuolella missä liikun, pääkaupunkiseudun kauilla ja metrotunneleissa, lehtimainoksiin ja nettimanoksiin. Sillon harvoin, kun pääsen kahtommaan elokuvia tai telkkaria niin sitäkin kautta. ”Täyellisen ihmisen” malleja on kaikkialla! Niitä tulvii ihmisen sisään jokaista aistikanavaa pitkin, erityisesti näön kautta! Mä vihaan sitä. Tosissaan vihaan! Haluan äkkiä takasin Tansaniaan, tää on niin kieroutunutta hommaa.

Tansaniassa tajusin, että mulla on aika huono itsetunto. Että siitä johtuu esiintymisjännitys, riittämättömyyden ja alemmuuden tunteet. Se, että moni asia pelottaa. Olen kuin parantunut, uudesti syntynyt, edes vähäsen jotakin sinneppäin.

Vaikka sitäkin olen miettinyt, että kun matkustaa, hajottaa samalla sieluaan. Kylvää sydämen palasia joka paikkaan, josta niitä sitten kaipaa takaisin ja jos ei heti pääse lähtemään niin kärsii. Vähänniinku Voldemort hajottaa sielunsa Harry Pottereissa. Hui kauhistus, onks tässä siis mittään järkee? Koitan muistaa, että ikävä kertoo rakkaudesta. Siitä, että onnellinen on se, joka ikävöi, koska sillä on mitä rakastaa, mitä ikävöiä ja ylleensä sekin mihin palata. Kai tämä on juuri sitä rikkautta. Mulla on niin paljon, olen saanu antaa omastani ja saanu aina moninkertasesti takasin! Ehkä sittenkin kannattaa mennä maailman ääriin.

Viron kielellä, kun sanoo, että on paha olo, fyysisestikin niin sanotaan: ”Mul on süda paha.” Siis, että mulla on sydän huonona. Se on käsittämättömän fiksusti sanottu! Sitähän se just tarkottaa, viisaat sukulaisemme virolaiset!

Ps. Mulla on menossa jo uus hakuprosessi Tansanian kottiin, samaiselle Makumiran luterilaisen yliopiston musalinjalle, tosin tällä kertaa opettajan hommiin. Hain sinne Suomen Lähetysseuran vapaaehtoseks. Vielä on epävarmaa, että pääsenkö, mutta tulkaa sitten käymään, jos meen sinne takasin, terapiamaahan, paratiisiin! Jos saan tuon pestin, niin saan varmaan ihka oman asunnonkin, jonne voin majottaakin jokusen! Tässä syksyn mittaan selviää mun elämän jatko! Ennen sitä koitan valmistua Sipeliuskoulusta, ja melko rankka vuosi taitaa ollakin eessä, hurjaa suorastaan. Mut onneks mulla on nyt ehkä taas aika hyvä porkkana, nimittäin tuohon vapaaehtospestiin vaaditaan Musiikin maisterin-tutkinto..

Nimittäin, tässä ohjetta:

1. Hommaa jostain maissintähkä. Täällä kasvava maissi ei ole makeaa ja tähkät on isoja. Oikein täydellistä popcorni- ja grillausmaissia. Hommaa myös lime tai sitruuna, suolaa ja chilijauhetta! Täällä pannaan chiliä kaikkiin ruokiin.

2. Hankkiudu paikkaan, jossa on grilli ja grillaa maissi. Kääntele niin ei pala, mutta saa pikkuisen tummua. Parhaat emännät saa täällä grillattua maissin niin, ettei se pala mutta osa maisseista on jo poksahtanut popcorniksi ja on rapeaa rousk rousk! Nam!

    

3. Halkaise lime tai sitruuna puoliksi. Sekoita suolasta ja chilijauheesta sekotus pienelle lautaselle, noin puolet ja puolet. Kasta halkaistu lime/sitruuna chili-suola seoksessa ja levitä lämpimän maissin päälle puristaen samalla limestä/sitruunastakin makua maissiin.

    

4. Nauti!!!

Jos haluaa olla Üüberekologinen, etkä saa kotimaista maissia mistään (kasvaa tietääkseni vaan muutamassa paikassa Varsinais-Suomessa ja on taatusti kallista!) niin voihan maissin kokeilla korvata myös jollain suomalaisella vihanneksella. Kuitenkin massikin, vaikka olis Espanjalaista tuontia on ekologisempi vaihtoehto kuin suurinosa kauppojen lihatuotteista, vaikka liha olisi kotimaista. Silloin, kun se liha oli vielä eläin, se eläin on luultavasti syönyt vielä paljon kauempaa tuotua soijaa ja ehkä muutakin tuontirehua. Syökää kasviksia, kotimaista ja mahollisimman lähellä tuotettua!

Sitten vielä juomaohjettakin. Juon täällä melkein joka päivä sekä piimää, joka tehdään itse ruokalassa ja maistuu ihan samalle, kun Suomessa paitsi siinä on hyviä klimppejä, eli sitä ei oo mitenkään varmaan pastöroitu sun muuta ja sen lisäks avocado-mango-papaija-banaani-mehua. Täällä sanotaan, että mehua, ehkä vois smoothiekskin sannoo jo siellä maailmassa.

Valmista joko niin, että: Osta nuo hedelmät kaupasta, ja sörssää tehosekottimessa, lisää mausteita tai mitä vaan hyvää halutessasi TAI korvaa kaikki tämä herkku suomalaisilla herkuilla, esim. joko sieltä nyt jo saa mansikoita jostain niin niillä! Ei oo kesällä onneks herkuttelu kallista, kun voi kaiken tehhä ite, varsinkin satokaudella.

Sen kunniaksi teidän tuleekin suorittaa vielä jonkinlainen vapaavalintainen loppurituaali: tanssi, laulu, kumarrus elämälle (joka voi samalla olla myös pyllistys kuolemalle), runonlausunta, tai hyppy korkealle ilmaan. Täkäläisittäin yleisin vaihtehto lienee tanssi+laulu, maasait hyppii myös tanssiessaan niin maan korkeelle, että pää käy pilvissä!

Hyvää juhannusta! Kertoilen täällä, ettei Suomessa oo nyt kunnolla pimmeetä ollenkaan, vaan pari tuntia hämärää yöllä ja ihan ihmeissään ovat kaverit ja miettivät, että miten semmonen elämä on ylipäätään mahollista!

Rehema

Joka kerta, kun näen Reheman iloiset kasvot minua alkaa itkettää. Huolimatta siitä, että Rehema itse hymyilee kuin aurinko, ja juoksee aina, kun mahdollista sisältä romahtamaisillaan olevasta talosta asti tielle minua halaamaan, kun kuljen talon ohitse. Pienikokoinen, 15-vuotias Rehema on käynyt ainoastaan seiskaluokkaan asti kestävän alakoulun, kuten hieman yli puolet tansanialaisnuorista tänä päivänä. Hän osaa sanoa englanniksi vaan baibai, joten kovin syvällisiin keskusteluihin en ole hänen kanssaan vielä päässyt. Kerran ostin Rehemalle jätskin, kun olin itsekkin menossa jätskiä ostamaan yliopiston ainoasta jätskikioskista. Ja voi miten onnellinen nuori minulla oli vieressä sen jälkeen! Hänen oli kamalan vaikeata valita peräti kolmesta jätskivaihtoehdosta ja lopulta oli helpointa vaan päätyä samaan kuin minä, jota kutsun itse kermamehujääksi, koska semmoiselta se maistuu.

Reheman elämässä kaikki on päällisin puolin hyvin, hän on saanut töitä yliopiston vierasmajan emännän ja yliopiston ulkopuolella työskentelevän pastorin perheestä kotiapulaisena. Käytännössä minulle tulee Reheman asemasta mieleen Vaahteranmäen Eemelin Liina-piika. Töitä on koko päivän ja Rehema asuu työpaikallaan. Piikana seitsemänä päivänä viikossa.

Reheman kanssa jutellessani pidättelen itkuani tietenkin. Se itku on kaikkien niitten puolesta, joilla ei ole kovin ruusuinen tulevaisuus. Joilla ei ole vaihtoehtoja. Muinoin vuonna kukka ja kivi, kun minä olin Kiuruveden ylä-asteen seiskaluokkalainen meidän koulussa oli joku huumevalistuskampanja, jossa piti keksiä iskulause kaikille jaettavaan T-paitaan. Joku sitten oli keksinyt: ”Maailma on auki, mitä sinä teet?” Tuntuu niin epäreilulta ajatellakkaan sitä. Ei ole kaikkien maailma kovinkaan avonainen. Ja silti, Rehema aina hymyilee ja juoksee halaamaan. Kuinka moni suomalaisnuori tulee mua vastaan niin? Ei kukaan, ehkä entiset rippilapset tulee moikkaamaan. En ymmärrä aina välillä tätä maailman tasapainoa!

Neema&Charity

Vaihtariystäväni, ruotsalainen Sanna kysyi minulta kerran josko haluaisin lähteä mukaan yhden koulukaverin tyttöä hakemaan. Tytär on koulussa jossain vähän matkan päässä ja käydään vaan hakemassa hänet viikonlopuksi Makumiraan. Lähdin iloisin mielin mukaan! Koulu sijaitsee kylässä, jonne ei enää pääse dalla-dallalla, vaan sinne pitää matkustaa hieman isommalla shuttle-bussilla. Kylä sijaitsee ison maantien varrella, vaikka muutoin näytti aika perinteiseltä ja varsin köyhältä tansanialaiskylältä. Koulu on kuitenkin hyvämaineinen, uusi englanninkielinen yksityiskoulu. Kysyin Charity-äidiltä miksi hän halusi tyttärensä juuri siihen kyseiseen kouluun, niin hän vastasi, että oikeastaan siksi, että juuri se koulu suostui ottamaan tytärlapsen kouluun, vaikka hän onkin vasta neljä vuotias.

Tapasimme pienen ja aran Neeman koulun toimistossa. Neema uskalsi hädin tuskin tulla Charityn luo, meitä mzunguja oli selvästi vähän pelottava nähdä. Minua hämmensi kovasti Neeman ujo käyttäytyminen äitinsäkkään läheisyydessä. Aika rajua neljävuotiaalle elää kaikki viikot sisäoppilaitoksessa ilman omaa perhettä.

Vierailumme aikana Charity kävi koulun johtajan kanssa hieman läpi Neeman koulutehtäviä. Osasta niistä pikkuinen Neema oli selviytynyt hienosti, osassa oli vielä virheitä. Kaikki muut Neeman luokkakaverit olivat 6-7 vuotiaita, hän sinnittelee joukon nuorimpana muitten perässä. Sitten lähdimme pitemmittä puheitta takaisinpäin odottelemaan oikeanlaista pikkubussia Arushan suuntaan. Kannoimme väsynyttä Neemaa vuorotellen. Hän uskalsi jo tulla minun ja Sannankin syliin ja rohkaistui Makumiraan päästessämme muutenkin. Charity osti kioskista Neemalle hänen lempikeksejään. Makumirassa käväisimme vielä Charityn ja hänen kämppiksensä huoneessa, jossa Charity kaivoi kaapista esiin Neemalle vaatteita, jotta hän voisi vapautua koulupuvustaan. Ensimmäiset vaatteet olivat kuitenkin liian pieniä, toisetkin vielä. Olipas tyttö kasvanut! Lopulta onneksi löytyi sopivaakin päälle pantavaa. Melkein kaikki kengätkin olivat jääneet jo pieniksi, vaan yhdet sandaalit olivat sopivat.

Sitten me lähdettiin Sannan kanssa omille teillemme, enkä nähnyt Charitya tai Neemaa enää viikonlopun aikana. Paljon myöhemmin, ihan vähän aikaa sitten kysyin Charityä nähdessäni hänen tyttärensäkin kuulumisia. Sanoin, että mulla on pientä Neemaa ihan ikävä, kun en ole häntä sen koommin nähnyt. Charity kysyi heti, josko haluaisin lähteä tulevana viikonloppuna hänen kanssaan tapaamaan Neemaa ja sovimme samantien ajan milloin mennä. Tällä kertaa Sanna ei ehtinyt koulukiireiltään mukaan.

Neema odotteli meitä taas koulun toimiston lähettyvillä saapuessamme koululle. Hän tuli heti äitinsä luokse, tosin ujosteli tälläkin kertaa. Koulun johtaja näytti meille Neeman luokkahuoneen, se oli tilava, eikä pulpetteja ollut kuin noin 15 (mikä on äärettömän pieni luokkakoko tansanialaisittain!) Pienten luokassa oli myös helmitauluja, muovisia kirjaimia, hyppynaruja, joitakin askartelutarvikkeitakin. Seinillä oli opetustauluja. Neema muisteli meille ääneen kirjaimia ja aina jonkun samalla kirjaimella alkavan englanninkielisen sanan. Neema myös näytti meille tärkeitä paikkojaan, keinut ja pienten tyttöjen oman kotileikkipaikan, jonka he olivt itse risuista koonneet. Koululla oli myös koira, jolla oli oma koppi! Ensimmäinen koirankoppi, jonka näen Afrikassa!

Pikkuhiljaa Neema taas vapautui arkuudestaan, ja lopulta jutteli mullekin. Koululla oli kirjakauppa ja hän halusi hirmuisesti, että Charity ostaisi hänelle sieltä jonkun kirjan. Kurkistelin kiinni olevan kaupan ovenraosta kirjoja, siellä myytiin kuitenkin vaan isompien oppilaitten koulukirjoja ja opettajien oppaita eri aineisiin. Yritin selittää Neemalle vielä erittäin heikolla swahilillani, että ne kirjat ovat isommille lapsille, että äitin pitää ostaa sulle kirja jostain muualta. Charity kertoi heti tuoneensa Neemalle kerran kirjan, mutta kirja on kadonnut jonnekkin, enää sitä ei Neeman omien sanojen mukaan ainakaan ole. Epäilen vahvasti isompien oppilaitten ottaneen sen pikkuiselta Neemalta. Tällä kertaa meillä oli tuomisina vaan vähäsen keksiä ja karkkia. En halunnut tuoda mitään isompaa, kun arvelin, että siitä saattaa syntyä vaan kiistoja ja epätoivoa.

Vierailumme kesti noin tunnin, sitten Charity kysyi minulta olenko valmis lähtemään kotimatkalle. Tällä kertaa emme ottaneet Neemaa mukaamme, Charity sanoi, että hänellä on niin paljon opiskelujuttuja tekemättä, ettei hänellä ole aikaa olla Neeman kanssa ja siksi Neema saa nyt jäädä koululle viikonlopuksikin. Ihmettelin Neeman reippautta, kun hän hyvästeli meidät, pussasi märän pusun poskelle ja sen jälkeen juoksi kavereittensa kanssa leikkimään kotileikkipaikkaan.

Me lähdettiin taas odottelemaan pikkulinkkua takaisin kotiin Makumiraan. Ainakin pari resuista miestä tuli mua kosiskelemaan, Charity urhollisesti puolusteli ja käski kosijoitten mennä matkoihinsa. Samalla hän kertoi minulle, että oli onnellinen siitä kuinka Neema oli jäänyt iloisena leikkimään meidän lähdettyä. Edellisellä kerralla hän oli kuulemma itkenyt kovasti, kun Charity oli kertonut lähtevänsä pois. Kommentoin, että Neemalla mahtaa olla tosi kova ikävä äitiä siellä sisäoppilaitoksessa. Charity sanoi sitten, ettei hän ollut pitkään aikaan vieraillutkaan Neeman luona juuri siksi, että hän oli edellisellä kerralla itkenyt, koska se oli ollut hänelle niin loukkaavaa. Että nyt hän suostui tapaamiseen minun takiani, koska minä olin sanonut, että mulla on Neemaa ikävä. Kun Neema oli edellisellä kerralla itkenyt Charity oli sanonut hänelle, ettei hän tule enää ikinä vierailemaan, jos Neema vielä itkee. Ja hän oli myös pyytänyt Neemaa heti lopettamaan itkunsa, koska Charitylle itselleen tulee siitä paha mieli, Neeman pitäisi osata kunnioittaa äitiään! Neema ei ollut kuitenkaan lopettanut, ja Charity oli pyytänyt jotain opettajaa tuomaan kepin, jolla hän oli sitten lyönyt lastaan. ”Varmaan ne opettajat siellä pitää mua tosi julmana äitinä!” kommentoi Charity lopuksi. Olin niin järkyttynyt, etten kehdannut enää sanoa mitään. Ajattelin sillä hetkellä inholla sitä, miten itsekäs ja paha ihminen voikaan olla. Suomessa Charity olisi joutunut tekosistaan vähintään oikeuteen.

Jos paluumatkalla en olisi joutunut kaikella keskittymiskyvylläni seurata täpötäyden pikkulinkun rahastajan mulle latelemia kosintayrityksiä, olisin varmaan samantien purskahtanut itkuun. Varmaa on vaan se, ettei Neema ole ainoa kaltaisensa pieni, sisäoppilaitokseen sysätty lapsi, jonka vanhemmat ajattelevat olevansa tosi hyviä vanhempia maksaessaan kalliit koulumaksut niin, että lapsi saa hyvän koulutuksen. Kai sekin on jotain. Silti surettaa niin kamalasti pikku-Neeman kohtalo! Koulussa on, vaikka kuinka hyvä koulu olisikin ihan varmasti tiukista tiukin kuri ja paljon sääntöjä ja rajoitteita. Missä on hänelle turvallinen ja rakastava aikuinen, niin läheinen, että uskaltaa raivota ja purkaa, näyttää syvimmät tunteensakin? Kertoa lapsen ja isompana nuoren tytön kielellä, että sinua minä rakastan, sinä olet minua kasvattanut ja hoitanut, jaksanut kaikki nämä vuodet. Ollut turvana, ollut läsnä, rakastanut.

Voi miten hyvä maailma olisikaan, jos jokaisella lapsella olisi edes yksi hyvä, läheinen ja rakastava aikuinen ihminen elämässään!

Upendo

Hyvä ystäväni Upendo on raskaana. Hän opiskelee englanninopettajaksi ja on onneksi kolmosvuosikurssilla, siis valmistuu ihan kohta. Tutkimustyönsäkin hän on jo jättänyt tarkistettavaksi, enää puuttuu tämänhetkisten kurssien loppuunsuorittaminen ja loppukokeet, jotka ovat heinäkuun puolivälin jälkeen. Vauvan laskettu aika on elokuussa, siis aika pian loppukokeitten jälkeen. Upendon mies opiskelee myös Makumirassa, tosin maisterin tutkintoa ja valmistuu myös pian.

Upendo on sellainen ystävä, jolle voin kertoa kaikista huolistani, ja saan aina oikeita lohdutuksen sanoja vastalahjaksi. Hän on tosi viisas nainen! Nykyään, kun tapaamme kysyn Upendolta hänen oman vointinsa lisäksi myös vauvan vointia. Vauva potkii kuulemma paljon ja olemme siitä kumpikin iloisia! Kerran tavatessamme Upendo kertoi minulle käyneensä lääkärin vastaanotolla tarkistuskäynnillä. Kaikki näytti olevan muutoin aivan kunnossa, mutta lääkäri oli ihmetellyt kuinka Upendon vatsa on paljon isompi kuin normaalisti siinä vaiheessa. Lääkäri oli sanonut, että pitää tarkistaa tilanne ultraäänitutkimuksella. Upendo oli kuitenkin joutunut kieltäytymään tutkimuksesta, hänen miehensä ei halua hänen menevän ultra ääneen, vaikka hän itse haluaisikin (ainakin minulle hän on kertonut, että itse kyllä haluaisi mennä tutkittavaksi). Tämä oli jo kolmas kerta, kun lääkäri on raskauden aikana suositellut ultra ääni-tutkimusta, mutta miehen, eli perheen pään mieli ei ole lääkärien ja vaimon suostutteluista huolimatta muuttunut. Tällä kertaa lääkäri oli antanut Upendon mukana miehelleen vietäväksi infolappusen ultra ääni-tutkimuksesta ja siitä, ettei se ole lapselle vaarallista.

Keskustelimme vielä hetken Upendon normaalia isommasta mahasta. Tietenkin mieleen putkahti, että entäs jos vauvoja onkin kaksi. Upendo kertoi minulle heti, että hänen miehensä sukulaisissa on paljon kaksosia, mm. miehen isovanhemmissa ja sedissä. Minua alkoi kauhistuttaa vähän. Sanoin Upendolle, että hänen pitää kyllä koittaa saada miehensä mieli muuttumaan, pitäähän heidän tietää onko vauvoja tulossa yksi vai kaksi! Tarjouduin myös lähtemään hänen kanssaan Ultra ääneen, jos mies ei halua niin minä kyllä tulen. Tutkimus ei kuulemma ole liian kalliskaan, siitä se ei tällä kertaa ole kiinni. Ei kuitenkaan ole mitään mieltä mennä salaa, miehen mieli pitäis saada muuttumaan ensimmäiseksi.

Samalla selvisi, ettei vauvaa, tai vauvoja varten olla vielä hankittu yhtään mitään varusteita. Ja nyt ollaan jo kesäkuussa. Hänen miehensä oli kuulemma kommentoinut asiaa niin, että vauva voidaan ensin pukea vain kangoihin ja kankaisiin, ja sitten ruveta hankkimaan tarvittavia asioita, syntymän jälkeen. Minä sanoin heti, että Upendo voi olla synnyttämisen jälkeen väsynyt ja kipeänäkin, että on parempi olla edes jotain jo valmiina. Sovimme heti päivämäärän, millon lähdemme penkomaan vauvanvaatteita Tengerun torilta, jossa myydään vanhoja, hyväntekeväisyyteen lahjoitettuja vaatteita länsimaista. Upendo saa valita, minä maksan. Rakkaus ja välittäminen on rahaa arvokkaampaa.

Suututtaa vaan välillä niin kaikki sukupuoltenvälinen epätasa-arvo. Onneksi tämä asia ei todellakaan kaikkien pariskuntien kohdalla ole tällainen, vaan vaikka mies onkin perinteisesti perheen pää, ottavat fiksut miehet myös vaimojensa fiksut mielipiteet huomioon ja antavat vaimojensa tehdä päätökset asioissa, joista naiset tietävät enemmän. Upendo on vielä niin fiksukin, on vaikea ymmärtää miten hän vaan alistuu miehensä vallan alle, asiassa jossa on hänen oma ja ainoa kehonsa ja elämänsä mukana niin vahvasti, sekä syntymättömän lapsen (tai lasten). Se kai vaan on tansanialaisen naisen elämää. Vaimon ja äidin roolimallia on opeteltu syntymästä lähtien!

Angel

Kysyin kerran Angelilta oikein perusteellisesti hänen kuulumisiaan. Ensimmäiseen tervehdykseen täällä vastataan AINA, että hyvää kuuluu, vaikka olis pää kainalossa ja kaikki maailman tappavat taudit kerralla. Angel vastasi kyselyihini kuitenkin moneen kertaan, että upeasti menee, ihan loistavaa on elämä! Ja niin varmasti onkin, mun on vaan välillä vähän vaikee uskoo sitä. Angel on valmistunu viime vuonna tästä samaisesta Makumiran musiikinyksiköstä, hän on siis musiikin kandidaatti, musiikkikasvattaja. Angel asuu amerikkalaisen opettajaperheen luona, nukkuu samassa huoneessa perheen tyttärien kanssa. En ole ihan perusteellisesti kehdännut kysyä suoraan, että miksi, mutta olen ymmärtänyt, ettei hänellä oikein ole mitään muuta paikkaa. Ei ole paikkaa, koska ei ole töitäkään.

Jos Suomessa on muusikon vaikeeta löytää oman alansa töitä, niin täällä vasta onkin! Angel tykkää vielä kaikkein eniten opettaa musiikkia. Hän kulkee välillä meidän nykyisten opiskelijoitten mukana esim. pediharjoitteluissa (joita minä en kyllä erityisemmin täällä tee), ihan vaan siksi, että saa toteuttaa siellä itseään ja on apuna kaikille. Muutoin hän tekee perheessä kotitöitä. Tansanian valtionkoulussa musiikki ei ole oppiaine, siksi musiikinopettajille löytyy aniharvoin töitä. Niitä pitää varmaan oikeastaan osata luoda itselleen, vähän niin kuin muusikon Suomessa. Mulla itelläni on Suomessa aina liikaakin opetushommia, jos haluaa pelkästään tehdä taiteellista työtä niin sitten saa kyllä tosiaan etsiä töitä ja itseään siinä samalla. Opetushommia kuitenkin helpommin saa, melkein aina saa. Täällä ei vaan saa niitäkään. Sekin vielä, kun Tansaniassa perinnemusiikkikulttuuri on niin elävää, ei musiikkia ajatella elämän erillisenä osana, vaan tärkeänä osana kokonaista elämää, johon kuuluu tanssi, draama, tarina, tunteitten osoittaminen, viestintä, aika ja paikka. Kaikki osaavat tanssia ja laulaa luonnostaan, ja on vielä ihan kummallinen ajatus maksaa erikseen esiintyville taiteilijoille palkkaa, paitsi ehkä joillain festivaaleilla.

Korkeakoulutettu Angel on siis kotipiikana. Hänet on koulutettu ammattiin, johon ei ole kovin montaa suoraa työpaikkaa Tansaniassa. Ehkä jossain yksityiskouluissa on musiikinopetusta muitten oppiaineitten joukossa. Silti mua melkein suututtaa, että musiikkia sitten voi opiskella ammatikseen, yliopistotasolla, vaikka musiikki onkin mun henki ja elämä, samoin kuin näitten koulukavereittenkin täällä. Tulee väkisinkin mieleen, että onko tämä amerikkalaisten alottama koulutus nyt ihan loppuun mietitty täällä Tansaniassa. Vaikka toisaalta, jos ei jostain vaan aloita yrittämistä, niin ei voi ikinä saada mitään aikaankaan. Musiikin opiskelijat käyvät pitämässä pedituntinsa läheisessä varsin köyhässä Urakin koulussa, jonne johtaa niin huono tie, että minua pelottaa kamalasti mennä sinne, vaikka saankin etuoikeutettuna istua aina ison maastoauton kyydissä. Oppilaat saavat siis musiikin opetusta, tiedollisia asioita, sekä laulamista ja nokkahuilun soittoa lähinnä. Aika rajallista touhusta tekee tietenkin täydellinen materiaalien ja rahan puute. Mutta on tämäkin silti jotain. Alussa ollaan. Ehkä Angelinkin elämässä vielä joskus vanhana muorina koittaa päivä, jolloin hänellä on mahdollisuus oman koulutuksen mukaiseen työpaikkaan kotimaassaan!

Joka ei tahtonu niin sille kerrottakoon, että vertailin tuossa Parempi elämä-nimisessä kirjotuksessani tätä afrikan yhteisöllisyyttä Suomen oloihin. Sen kirjoittaminen sai minut pohtimaan tätä yhteisöllisyyttä vielä enemmänkin. Tai oikeastaan tajusin, että olen sitä kokoajan täällä ja jo ainakin Namibiassa asuessani pohtinut. Siksi, että se on oikeestaan täällä se kaikkein hienoin asia ja afrikkalaisen elämän A ja O.

Tällä hetkellä kuulun ainakin seuraaviin yhteisöihin: musiikinopiskelijoihin, Neemakuoroon, vaihtariporukkaan, naapuriporukkaan, Katrin ja Leenan kanssa Makumiran suomalaisiin, facebook+ muuhun nettielämään, jonka kautta elän myös elämää Makumiran ulkopuolella. Seuraavaksi pikkuruisenlaisesti sepustusta näistä kaikista.

Tämän Makumiran luterilaisen yliopiston musiikinyksikkö on pikkuruinen yliopiston muihin tiedekuntiin verrattuna. Meitä opiskelijoita on jotain 25-30. En tiedä ihan tarkkaan, kun aina välillä joitain tyyppejä ilmaantuu ja kun kyselen, että keitä ne on niin mulle vastataan, että ”Ai etkö tiiä, se on se, se opiskellee kakkosvuosikurssilla...” jne. Kuitenkin meitä on niin vähän, että me kaikki yleensä koulua käyvät tunnetaan toisemme ja mäkin taian nyt jo muistaa kaikkien nimet. Jokaikinen koulukaveri kohtelee minua kuin kukkaa kämmenellä, kukaan heistä ei ole ikinä kerjänny minulta rahaa (olis kiva tietää minkälaiset palopuheet amerikkalaiset opet on niille pitäny musta ennen kuin saavuin!) ja ennen kaikkea olen yksi joukosta. Minua pidetään erinomaisena nuotinlukijana ja laulajana ja kanteleen ja klarinetinsoittajana (öhm..) jota ehkä näihin vasta aikuisena länsimaiseen musiikkiin tutustuneisiin olenkin. Koulukavereitten kanssa on yleensä aina kivaa, ainakin sitten, jos saan ne ilmaantumaan paikalle. Yhteinen kokoontuminen on ehdottomasti suurin haaste, ja osittain se kyllä johtuu siitä, että kaikki on niin kiireisiä täälläkin! Uskomatonta, ollaanhan sentään Afrikassa! No, nyt oon oppinu, että kiirettä on täälläkin, siihen vaan ehkä suhtaudutaan hiukan eri tavalla kuin Suomessa. Tosiasia on, että monet suomalaiset on kyllä ihan tosi pinnakireellä nipottavia tosikkoja afrikkalaisten rinnalla. Minäkin siis muitten joukossa, vaikka yritän täällä oppia olemaan himpun rennompi ja olemaan ressaamatta turhia.

Toinen yhteisö, jossa elän erittäin tiivistä elämää on tuo yliopiston opiskelijoitten kirkkokuoro Neema(=armo). Aktiivisia Neemakuorolaisia on about 60 + sitten ne jotka on kirjoilla ja käy aika harvoin harkoissa. Kaikkien kuorolaisten nimiä en muista, mutta suurimman osan kyllä. Kuorossa on tosi lämmin ja välittävä ilmapiiri, ja paljon hyviä ystäviä, jotka varmaan saa mut sinne aina menemään, vaikka harkkoja on melkein joka ilta ja jokaikinen sunnuntai 1-2 jumalanpalvelusta laulettavana. Enkä ymmärrä ikinä kaikkee, kun siellä puhutaan pelkkää swahilia kokoajan. Välillä muistavat kyllä tulkkaillakin. Neemakuoro on opettanu mulle täällä yhteisöllisyydestä varmasti kaikkein eniten. Meidän Nairobin matka oli jotain tavattoman hienoa. Oma parini Thomas huolehti minusta suurella sydämellä, eikä hän ollu ainoo, kaikki huolehti toisistaan. Eikä se ollu yhtään ärsyttävää, vaan pikemminkin suloisen koskettavaa! Yhtenä päivänä täällä Makumirassa yksi meiän kuoron johtajista oli ryöstetty veitsellä uhaten, kun se oli liikuskellut yöllä ylipiston portin ulkopuolella. Meillä oli seuraavana iltana harkat klo 20-22, ja sen jälkeen me lähettiin kaikki 50 harkoissa ollutta sen pikku asuntolahuoneeseen kylään ja piettiin siellä pieni hartaus, jossa rukkoiltiin yhessä johtajan ja myös varkaan puolesta (yksi varkaista oli tapettu, koska se porukka oli ryöstäny monia ja kyläläiset oli suuttunu siitä kamalasti ja sitten ne oli tappaneet sen rosvopäällikön. Kämppikseni kommentoi asiaa niin, että ihmiset aattelee, ettei polliisi pane tuommosia vankilaan, vaan päästää ne käsistään ja siks kyläläiset ei luottanu polliisiin..). Mulle se yhteinen hartaus yhteisessä änkäytymistilassa oli kuitenkin jotain sanoinkuvailemattoman koskettavaa! Ja sitten, kun meillä kerran oli kuoron kokous myös ei-niin-kamalan-tilavassa-huoneessa, enkä ymmärtäny paljoo, eikä mua ihan suoraan sanottuna ihan maailman eniten jaksanu kiinnostaakkaan kuoron ens vuoden asiat ja menin sitte siihen parin metrin päähän pihakuistille kirjottamaan korttia mummulle lämpimään auringonpaisteeseen, niin eikös vaan viis eri kuorokaveria käyny vuorotellen kysymässä multa, että mikä hätänä ja miks lähdin pois, sekä kutsumassa takaisin sisälle. Sen jälkeen ymmärsin, mun PITÄÄ mennä takaisin ja mun PITÄÄ istuapönöttää siellä tyhjänpanttina, vaikka olis sata muutakin asiaa tehtävänä, koska OLEN OSA SITÄ YHTEISÖÄ, joka ei ole kokonainen, jos puutun. Noniin. Aika hienoa.

Sitten on tämä naapuriyhteisö. Mun kämppiksen, Manthumbon kanssa jutellaan melko avoimesti mistä vaan, ja meille on tullu melkein perinteeksi puhua iltaisin auki kaikki mieltäpainavat askareet ja terapioida toisemme ennen nukkumaan menoa. Tässä pikkumökissä on tosiaan neljä kahden hengen huonetta. Olen aika tuttu nyt jo kaikkien tyttöjen kanssa, meitä on kolme lakimiesnaisopiskelijaa, yksi teologianopiskelija, yksi englanninopeopiskelija, yksi swahilinopeopiskelija, yksi maantiedonopeopiskelija ja minä musiikinopiskelija. Käyn kylässä jonkun luona melkein päivittäin. Yhellä tytöllä oli vasta paha malaria, sen piti olla kolme yötä sairaalassakin. Ja kun hän pääsi kotiin, passattiin sitä sitten vuorotellen, ettei tartte lähtee kuumeisena hoipertelemmaan minnekkään. Minä hain vaan pullovettä ruokalasta. Naapurit myös opettaa mulle swahilia kilpaa, mikä on tietenkin hauskaa. Englanninopeopiskelija Manthumbon kanssa tosin puhutaan vaan englantia, hän varmaan puhuu kaikkein parhaiten englantia kaikista kohtaamistani tansanialaisista, joten saahaan toisistamme aika hyvin selkoa. Yhtenä iltana me myös jumpattiin yhessä parin lakimiesnaisopiskelijan kanssa. Kannustettiin toisiamme ja huomattiin, että kullakin meistä on vahvuutensa, minä olin notkein ja yks hyppi parhaiten narua ja yksi jaksoi olla pisimpään lankkuasennossa (hirvittävän voimille ottava mutta hyödyllinen lihasliike).

Neljäs mainittava asia on ehottomasti vaihtariyhteisö. Se on varsin pikkuruinen, meitä on nyt vaan kolme, eli minä, ruotsalainen Sanna ja saksalainen Anne. Vaikka meistä ei oo kukaan afrikkalainen, niin huomaan, että meidänkin yhteisössämme on paljon afrikkalaisia piirteitä. Muistetaan kysellä kuulumisia toisiltamme, ollaan aitoja ja läheisiä eikä piätellä tunteitamme turhaan. Sannan ja Annen kanssa voi aina ihmetellä näitä kulttuurien välisiä outouksia ja jakaa muutenkin paljon, samassa elämäntilanteessa kun ollaan! Olis varmaan ihan kamalaa olla täällä yksin ainoana vaihtarina, nämä mahtavat naiset ovat mulle niin käsittämätön voimavara, että sen tajuaa aina vasta sitten, kun joudutaan olemaan erossa toisistamme, esim. nyt, kun Sanna lähti viikoks Nairobiin ja Anne vaan muutamaksi päiväksi Arushaan saksalaisen vanhemman pariskunnan vieraaksi. Tekstailen niille kokoajan, ja ikävästähän se kertoo, jos mistä!

Suomalaisia täällä on mun lisäksi nyt kaksi opettajaa. He ovat molemmat myös Suomen Lähetysseuran lähettejä. Toinen heistä, Katri tarjoaa mulle miehensä Kilasin kanssa joka maanantai lounasta! Jos ei olla liian kiireisiä olen saanut myös vuodattaa murheitani erityisesti Tansanian koulumaailmasta, niin yliopistosta kuin alemmistakin tasoista Katrille, joka on ollut töissä Tansanian koulumaailmassa melkein neljätoistavuotta ja osaa vastata melkein kaikkiin kysymyksiini! Kiitos Katri!!

Niin, sitten on vielä se Facebookelämäni ja sähköpostit, sun muut, tämäkin blogi. Netissä eläminen on kyllä ittensä hajottamista jos mikä, mutta myös ikävän torjumista, kun saan siten olla yhteyksissä kaikkiin muun maailman yhteisöihini. Kai sitä jättää aina osan sydämestään joka paikkaan missä käy, mitä rakkaampi paikka ja ihmiset, sitä isompi palanen sydämestä lohkeaa. Silti teen tätä kokoajan. Häivyn ja palaan takaisin. Nyt, kun mun lähtöön on alle kuukausi, tansanialaiset ystävät on alkanu kysyä painokkaasti, että tulenhan ihan pian takasin. En osaa vastata niille muuta, kun että jos Jumala suo niin toki tulen. Täällä on ollu kerrassaan ihanaa! Vaan pian, kun joudun taas muutoksen eteen, jättämään hyvästejä on sydämeni entistä enemmän hajalla, ja mun pitää aina vaan opettella elämään entistä rikkinäisemmällä sydämellä. Mutta ehkä ne jäljelle jääneet palaset sitten jotenkin aktivoituu toimimaan entistä paremmin?

Ps. Facebook auttaa mua myös uuden kodin löytämisessä pääkaupunkiseudulta. Meillä on siellä komuuniryhmä, toivottavasti kohta saatais jonkunlainen kiva yhteisökoti pystyyn!

Alunperin kuulin Arusha, hear-projektista yheltä musiikin sivutoimiselta opettajalta, Johnilta. Kyselin Johnilta sen työstä, ja John kerto tekevänsä sen 1-2 Makumira-päivän lisäksi töitä suomalaisen pariskunnan perustamassa tietokoneprojektissa Merun koululla. Jaahas, asia jäi siihen sillon vielä. Sitten vähän ennen edellisen lukukauden päätöskonserttia, kun teimme jo konsertin ensimmäistä läpimenoa tuli harkkojamme seuraamaan valkoinen nainen, jonka tunnistin heti ulkonäöstä suomalaiseks (Virossa asuessa musta tuli jostain syystä tosi taitava tunnistamaan suomalaiset joukosta). Parin tanhun jälkeen uskaltauduin sanomaan sille moi. Hän esitteli olevansa erityisopettaja, joka on täällä kolme kuukautta vuorotteluvapaan turvin tekemässä vapaaehtoistyötä kuurojen oppilaitten parissa. Samalla hän kertoi olevansa ihan kohta lähdössä takaisin Suomeen ja, että hänen pomonsa Antti on seuraavana päivänä tulossa tänne jatkamaan hänen puuhiaan.

Sitten eräänä päivänä kuulin suomalaiselta Katri-opelta, että Esa Ruuttunen on tulossa laulamaan Tansaniaan ja sillä on konsertti Moshin pääkirkossa. Katri kyseli mua mukaan kuuntelemaan, ja lähin mielelläni mukkaan. Katri onnistui järjestämään meille myös kyyin Arushasta tulevan suomalaispariskunnan autosta. Pariskunta esitteli itsensä Evaksi ja Antiksi. Kyytiä Makumiran kampuksen portilla ootellessamme me juteltiin Katrin kanssa kaikenlaisia opettajan työhön liittyviä juttuja, jotka jatkui luontevasti Evan ja Antin kyydissä, neljän erilaisen opettajan kesken.

Uskaltauduin kysymään Evalta ja Antilta mitä he Tansaniassa tekevät ja saimme kuulla kuinka Eva ja Antti olivat tehneet vuonna 2011 maailmanympärysmatkan, jonka aikana he olivat kierrelleet kouluissa eripuolilla maailmaa. He olivat päätyneet myös Arushaan Merun koulun kuurojen yksikköön, joka jäi vahvana mieleen. Sen jälkeen alkoi nimittäin Suomessa hurja ideariihi. Antti on jo eläkkeelle jäänyt erityisopettaja, joka on tehnyt elämäntyönsä Espoon pahimpien tarkkislaisten opettajana, ja Eva on alunperin valmistunut SibAn musiikkikasvatuksen osastolta, mutta päätynyt sitten erinäisten vaiheitten kautta opettamaan ATK-pedagogiikkaa Laurea ammattikorkeakouluun. Evan nykyisen ammatin kautta osoittautuikin luontevaksi toteuttaa kuurojen kanssa ATK-projekti. He perustivat Suomessa yhdistyksen Finnish Special Education in Africa ry (FSE), joka alkoi oitis toteuttaa Merun koululla Arusha, hear-projektia kuurojen lasten opiskelumahdollisuuksien parantamiseksi.

FSE:n nettisivuilla (www.fsea.fi) kerrotaan mm. seuraavaa: ”Joulukuussa 2012 perustetun yhdistyksen tarkoituksena on edistää erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten koulutusta Afrikassa. Tämän toteuttamisesksi yhdistys järjestää kokoontumisia, keskustelu-, opetus-, ja neuvontatilaisuuksia, toimittaa avustus- ja koulunkäyntitarvikkeita, tukee taloudellisesti ja toiminnallisesti koulutusta, järjestää tarkoitukseen soveltuvia matkoja sekä harjoittaa tiedotus- ja julkaisutoimintaa.

Tansaniassa perusopetuksensa päättävien kuurojen valmiudet selviytyä toisen asteen opinnoista ovat varsin heikot (toinen aste tarkoittaa tässä siis vapaaehtoista yläkoulua ja siitä eteenpäin, eli kasiluokasta ylöspäin). Opetus toisen asteen oppilaitoksissa tapahtuu pääsääntöisesti englannin kielellä. Kuuroille ei ole tarjolla tulkkausapua. Merkittävä osa kuuroista keskeyttää opintonsa korvaavien opiskelumahdollisuuksien puuttuessa ja heidän on erittäin vaikea työllistyä.

Arusha, kuule! -projektin päätavoitteena on kehittää kuurojen oppilaiden oppimisvalmiuksia, jotta heidän mahdollisuutensa selviytyä toisen asteen opinnoista parantuisivat. Arushan Meru Primary School’in kuurojen yksikköön luodaan tietotekninen oppimisympäristö, tuetaan opetuksen monipuolistamista tarjoamalla opettajille tietoteknistä ja pedagogista täydennyskoulutusta sekä kehitetään oppilaiden ja koulupudokkaiden tietoteknisiä, tiedonhankinnan ja –prosessoinnin sekä englanninkielen taitoja.

Tärkeä osa tietoteknistä oppimisympäristöä tulee olemaan oppimiskeskus, jossa datatykki, tietokoneet ja valaistus toimivat aurinkopaneelien tuottamalla sähköllä. Keskuksessa järjestetään oppilaiden ja koulupudokkaiden tietotekniikkakerhoja, opettajien ja opetusharjoittelijoiden täydennyskoulutusta sekä luokkaopetusta. Tietoteknisen infrastruktuurin ylläpitämiseksi sekä oppilaiden ja opettajien tietotekniseksi tueksi palkataan kaksi paikallista viittomakieltä hallitsevaa IT-osaajaa (jotka siis ovat John ja Christopher, josta kerron myöhemmin).

Projektin kouluttamat Merun opettajat tulevat kouluttamaan Arushan alueen muita kuurojen opettajia tietoteknisen oppimisympäristön hyödyntämisessä kuurojen lasten opetuksessa. Lähellä sijaitsevan Patandin erityisopettajakoulutuslaitoksen opettajiksi opiskelevat saavat koulutusta Merun koulussa suorittamansa opetusharjoittelun yhteydessä sekä omassa koulutusyksikössään. Näin kuurojen yksikössä kehitettävä opetuksen malli hyödyntää laajemmin kuurojen opetusta Tansaniassa.”

Merun koulu on köyhä valtion koulu, eikä siellä ollut ennen yhtään tietokonetta ainakaan oppilaitten tai luultavasti opettajienkaan käytettävissä. Mutta nytpä on asiat toisin. Tavallisen koulun puolella tilanne on vielä suurimmilta osiltaan sama, mutta kuuroilla läppäreitä on nyt parisenkymmentä! Ensin FSE-yhdistys sai kerätyksi Suomesta käytettyjä läppäreitä, myöhemmin saatiin muutamia uusiakin. Opettajien ja myös oppilaitten ATK-koulutus on saatu hyvään vauhtiin.

Vuosi sitten FSE-yhdistys haki Kepan (Kehitysyhteistyön palvelukeskus) ohjeistuksessa rahoitusta Suomen ulkoasiainministeriöstä ja sai kolmen vuoden rahoituksen Arusha, hear-projektille!! Rahoitus ei kata kaikkea mitä projektiin kuuluu, ja siksi varainkeruu jatkuu edelleen. Mm. itse oppimiskeskuksen rakentamiseen ulkoasianministeriön raha ei riitä, sen kalustamiseen ainakin osittain kylläkin. Aurinkopaneelien hyödyntäminen on täällä vielä varsin vierasta tekniikkaa, kun semmosen rakentaminen maksaa niin paljon, ettei paikallisten varat riitä mihinkään semmoseen, vaikka ajansaatossa ja aika nopeestikkin työ maksais ittensä takaisin, kun aurinkoo täällä päiväntasaajalla nyt vaan jostain syystä sattuu olemaan aika paljon.

Rahoituksen tuella palkatuista projektin työntekijöistä John pitää erityisesti opettajien koulutuksia (swahiliksi+jota joku opettajista tulkkaa viittomakielelle, koska osa opettajistakin on kuuroja), jotka hän suunnittelee yhdessä Evan kanssa. Eva pitää tärkeänä, että ATK-taitojen karttuessa koulutukset sisältävät mahdollisimman paljon myös pedagogista aspektia, jossa opettajat saavat miettiä käytännössä kuinka hyödyntää uusia taitojaan ja olemassa olevaa tekniikkaa työssään kuurojen lasten parissa. Toinen projektin työntekijöistä on itsekin kuuro Christopher, joka on hyvänä apuopettajana opettajien koulutuksissa ja pitää lapsille ATK-tunteja viittomakielellä, ja sen lisäksi vielä ATK-kerhoja halukkaille oppilaille. Opetus etenee varsinkin lasten kohdalla aika hitaasti näin suomalaisen näkökulmasta, sillä tietokone on tavallisille (köyhille) tansanialaisille vielä aika vieras asia. Tuskin kenenkään oppilaan kotona on konetta, jolla harjoitella esimerkiksi kirjoittamista. Olin seuraamassa Christopherin pitämää ATK-tuntia kutosluokkalaisille, ja väkisinkin tulee mieleen, kuinka suomalaiset liiankin paljon tietokoneen ääressä istuvat kutosluokkalaiset käyttävät jo konetta tosi luontevasti ja taitavasti, kun taas nämä tansanialaiset kutosluokkalaiset, jotka leikkivät vielä pihaleikkejä ja kiipeilevät puihin osaavat aika paljon muita asioita sen sijaan. Jokatapauksessa on aivan loistavaa nähdä tietokoneita ja niistä johtuvaa innostusta Tansaniassa VALTIONkoulussa ja vieläpä kuurojen keskuudessa!

Vierailin koululla yhteensä kolme kertaa. Yhdellä kerralla mulla oli mukana kantele, ja ensin meillä oli ajatuksena pitää opettajille pieni konsertti laulaen ja soittaen muutaman suomalaisen laulun Evan ja Antin kanssa. Mutta lapsetkin halusivat tulla, jos ei kuuntelemaan niin ainakin katselemaan konserttia. No, mikäs siinä sitten. Ja voi sitä riemua! Samalla hetkellä kun vetäisin ekan soinnun kanteleesta alkoi penkit notkua tanssivista lapsista! Myöhemmin annoin joidenkin vielä kokeilla soittaa mun kanteletta ja sekin oli riemun asia. Yksi lapsi soitti vuorollaan, ja muutama muu painoi korvansa tai kätensä kiinni kanteleeseen tunteakseen musiikin! Se oli ehkä kauneimpia asioita, joita olen koskaan elämässäni kokenut. En minä muistanut enää, että musiikin voi myös tuntea.

Viimeisimmällä vierailullani ajattelin kokeilla taputella lasten kanssa jotain kehorytmejä. Kokeilin yhden noin 11-vuotiaan tytön kanssa, oikein hymyileväisen ja ihanan. Näytin ensin jonkun helpon läpsytyksen, johon tyttö liittyi heti mukaan ja ymmärsi juonen. Mutta sehän olikin sille ihan superpaljon liian helppo. Sitten se aloitti itse uuden ja, kun opin sen, tuli heti taas uusi ja uusi.. Siinä me sitten leikittiin vastakkain istuen läpsytysleikkejä, joita tyttö osasi ehkä 20 erilaista. Minä vaan koitin pysyä perässä ja nautin, kun sain oppia uusia tapoja tehdä kehorytmiikkaa! Olipa siinäkin kokemus.

Nyt Eva ja Antti ovat jo palanneet välilaskulle Suomeen. Heitä odottaa siellä kolme tytärtään ja kolme lastenlasta, joiden takia he eivät halua muuttaa Tansaniaan kokonaan. Nyt Arusha, hear-projekti pyörii siis Johnin ja Christopherin johdolla täällä päässä Antin ja Evan ja koko FSE-yhdistyksen antaessa tukeaan Suomesta käsin.

Ja jos nyt joku niistä, joka on jaksanu lukkee tänne asti tuntee semmoisen pistoksen syämmessään, että voi kumpa minäkin ossaisin jotakin tehhä tuon hienon projektin hyväks, niin edelleen ne kerää toimivia käytettyjä läppäreitä ja muistitikkuja, joita olis tarkotus olla jossain vaiheessa jokaiselle lapselle omaksi asti, että voi tallentaa tekosensa sinne. Yhdistyksen kotisivuilla on myös myynnissä hienoja vahabatiikki-taideteoksia ja maasainaisten enimmäkseen kierrätysmateriaaleista tekemiä tähtiä, joitten tuotoista osa menee suoraan tekijöille (kävin siellä paikassa, jossa nuo batiikit tehtiin) ja loppuosa suoraan Arusha-hear projektin hyväksi. Yhdistyksen jäseneksi voi liittyä myös kotisivuilla, jäsenmaksu on vaan 12€ vuodessa.

Ainiin ja Arusha, hear projektilla on suomenkielinen facebook-sivu, joka ei vaadi edes kirjautumista facebookkiin, eli tekin muutama facebookinvastustaja-ystäväni voitte käyä (täältä: https://www.facebook.com/ArushaKuule) lukemassa projektin kuulumisia aina sillon tällön!

Ps. Asiasta kukkaan, John oli muuten Tansaniaan tullessani Valtosen Sennin lisäks ainut immeinen, jonka tunsin jo ennakkoon, koska John oli vaihtarina Sibelius-Akatemiassa pari vuotta sitten täältä musiikin yksiköstä, jossa nyt opiskelen. John asu Claviksella niinkun minäkin ja kyselin siltä sillon, että miten se pärjää kalliissa Suomessa. John vastaili sillon, että hän sai stipendin, joka kattaa kuluja. Se stipendi oli tietenkin North-South-South-vaohto-ohjelman stipendi, samainen, jonka turvin minä tänne matkasin. Aika erilailla vaan etenee nää vaihtarikuviot, kun vertaa Suomee ja Tansaniaa. Sibalta varmaan pääsis tänne tyyliin kaikki, jotka tahtois, mutta ei oo vielä tahtonu kukaan muu, kun Ella ja minä. Mulle stipendi katto matkat, pakolliset rokotukset ja osan malarialääkkeistä, majotuksen ja sitten siihen päälle jää vielä ihan kunnolla elämisrahhaa. Mutta tietenkin asuminen on mitä on, vessat on mitä on, elintasosta tingitään aika paljon, mutta auringon, hyperpaljon jännitystä ja paljon hymyileviä kavereita saa vastalahjaks elämäänsä! Täällä päässä vaihtariks Siballe haluaa kaikki ihan poikkeuksetta, ja yksi voidaan lähettää. Opettajat tekee siis valinnan kuka saa lähtee ja se on siten suuri palkinto jollekin parhaansa yrittävälle ja hyvälle opiskelijalle. Ekalla kerralla se onnellisista onnellisin oli John ja nyt ilmeisesti joku tokaluokkalainen pääsee syksyllä vaihtariks Helsinkiin. Valinta on varmaan vaikee, koska tokaluokkalaiset on kaikki tosi ahkeria ja fiksuja tyyppejä, on ajoissa tunneilla ja opiskellee ihan tosissaan. Mulla on silti vahva veikkaus kenet ne valihtee, tai tiiän kenet minä ite sinne lähettäisin ainakin.

Menomatkalle päästiin lähtemään Makumirasta vaan tunnin odotuksen jälkeen, eli melkein heti! Matka sujui melko sutjakkaasti. Meille arvottiin istumaparit linkkuun, minä sain parikseni nuoren ekaa vuotta teologiaa opiskelevan Thomaksen. Thomaksen kanssa matkat sujuivat enimmäkseen kieliä opiskellen, mulla oli mukana Mambo Vipi, suomalainen swahilin alkeisoppikirja, josta minä pänttäsin swahilin sanoja ja Thomas pänttäsi huvikseen niitä suomenkielisiä, vaikka oikeesti sen olis pitäny opiskella kreikkaa.

Päästessämme perille Jerusalemin kirkon pihaan oltiin meitä siellä vastassa suuren hämmästyksen vallassa. Varsin noppeesti selvis, ettei kukkaan ollu paikanpäällä oikein tienny, että tullaanko me oikeesti, minä päivänä tai mihin aikaan päivästä me tullaan, jos tullaan. Vastaanottavat kenialaistansanialaiset myös luuli, että meitä tulee 35, mutta kappas, meitä tulikin 65 (Tässä kohtaa toivoin, että niitten about 40 matkamme puolesta pidetyn rukoushetken lisäksi olisimme voineet ottaa käyttöön Jumalan ihmisen välityksellä keksimän tekniikan ja kertoa edellä mainitut asiat kenialaisille etukäteen). No, petipaikkoja järjestyi meille rivakkaan tahtiin 50, eli melkein puolet meistä siis nukkui sängyssä kahestaan kaverin kanssa. Mulle tietenkin annettiin oma sänky, mimi ni mzungu (=minä olen valkoihoinen). Naisia haettiin pikapikaa kirkon pihamaalle kokkaamaan meille ruokaa. Yritin viihdyttää aina välillä niitten muksuja, että saivat ruoat valmiiksikin. Yhtenä päivänä auttelin myös keittiöhommissa (keittiö oli tietenkin nuotio pihalla+pöytä) ja opin leipomaan tsapati-leipiä. Aika paljon meille kokattiin iltaisin liharuokia (mikä tuntuu minusta erittäin epä Itä-Afrikkalaiselta), mutta me oltiin niin kunniavieraita ja Kenia nyt on rikkaampi, kun Tansania. Minä ja ainut ikinä kohtaamani afrikkalainen kasvissyöjä Emmanuel syötiin riisiä ja salaattia ja mun varastoimia pähkinöitä, hyvin niillä eli viis päivää, kun lounaaksi sai papujakin. Välillä nuorten keskuksesta loppu vesi, mutta sitäkin riitti kaikille, kun jokainen tilkka jaettiin. Mun kuorokaverit huolehti musta niin hyvin, etten tarvinnu herätyskelloa, yleensä sain herätyksen siinä vaiheessa, kun viimeset vedet oli ämpärissä mulle säästettynä ja mun piti mennä äkkiä peseytymään, ettei vaan kukaan vahingossa käytä mulle säästettyjä vesiä. Kyllä siinä sai olla sitten ihan kiitollisin mielin siitäkin kylmästä sankosta kaaetusta-suihkusta, jonka osakseen sai.

Kiirastorstain ja pitkäperjantain tilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissa ihmettelin, kuinka kirkko ei täyttyny ihan täyteen asti. Se oli mulle outoa Afrikassa. Ajattelin, että ehkä lähistöllä on joku toinen kirkko, joka vetää ihmisiä enemmän. Meillä oli aika paljon laulamista heti torstaina ja perjantaina, eikä aikaa jääny oikein millekkään muulle, kun perustarpeiden tyydytykseen ja laulamiseen. Perjantai-iltapäivällä meillä oli kuitenkin yllättäen vapaa-aikaa, en ollu ymmärtäny mitään selostuksista, kun kukaan ei tulkannu, mutta ainakin kaikki vaan lojui sohvilla eikä tehnyt mitään. Sitten linkkuparini Thomas tuli sanomaan mulle, että mun pittää mennä nyt heti nukkummaan, kun yöllä valvottaan. Aha. Menin huoneeseeni, ja siellä olikin nukkumassa kaikki huoneemme tansanialaiset. Vaan minä ja Sanna puututtiin. Menin ottamaan tirsat, Sanna sai kuulla tämän olleen nukkumistauko vasta, kun tauko loppu eikä enää ollu aikaa nukkumiseen.

Perjantai-lauantai yönä me mentiin kirkkoon laulamaan ylistyslauluja. Sannan kanssa keksittiin, että voitais laulaa ja opettaa toisille yks tosi tosi helppo ruotsalainen laulu, jossa oli tyyliin kaks virkettä sanoja. Kirjotettiin niistä pikkulappujakin. Minä mietin, että jos on aikaa, niin voin laulattaa vielä pienenpienen leppäkertun englanniks. Mutta ei ollu aikaa. Tansanialaiset ja kenialaiset veti showta, me nuokuttiin penkissä ja minä pitelin korvia tukossa, kun joku ihana oli laittanu taas kaikki nupit kaakkoon. Niin täysille, kun vaan saa. Se on yleisafrikkalainen miksausperiaate se.

No, päästiin kuitenkin aamuyöstä nukkumaan. Lauantaina ohjelmassa oli aamupalan jälkeen tutustumista Nairobin kaupunkiin ja sekös vasta oli kaikkien mielestä jännittävvää! Tämä reissu oli suurimmalle osalle porukastamme ensimmäinen ulkomaanmatka ikinä, ja vielä suuremmalle osalle ensimmäinen kerta niin suuressa kaupungissa. Jerusalemin srk:n varsin organisointitaitonen pastori oli kuhtunu 11 nuorta aikusta meille oppaiks ja vieläpä valinnu sellasia tyyppejä, jotka tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Sitten meijät jaettiin 11 ryhmään. Minä pyysin saaha sellaisen oppaan, joka osais myös englantia. Se pyyntö taisi olla erikseen turha, kenialaiset puhui nimittäin huomattavasti paremmin englantia kuin tansanialaiset. Lopputulos oli se, että oppaamme Viktor selitti melkein kaikki asiat sekä swahiliksi tansanialaisille, että englanniksi mulle ja vieläpä pikemmin niin päin, että minä sain muistuttaa sitä puhumaan välillä swahilia, että muutkin ymmärtää, kun minä.

Päivä oli tosi hauska. Pastori ja oppaat olivat etukäteen suunnitelleet meille kaupunkikierroksen, sellaisia juttuja, joita me ehkä haluttais siellä nähä. Ensin me mentiin parilla paikallislinkulla keskustaan, ja päädyttiin moottoritien yläpuolelle sillalle. En ite ensin tajunnut ees, että siihen oli tarkotus pysähtyä. Luulin, että kävellään vaan sillan yli. Mutta tansanialaiset ystävät, voi ystävät hyvät, nehän rupeskin ottamaan ihan hulluna kuvia siitä tiestä! Tylsästä, 3+3-kaistaisesta olikohan se nyt Nairobin ja Mombasan välillä kulkevasta moottoritiestä. Äh, minen ees tajunnu, että joku tie voi olla matkailukohe. Mutta mulle oli kyllä ihan hyvä matkailukohe nähä tansanialaisten ystävien ilo siitä tiestä! Otin niistä paljon kuvia, kun olivat niin hassuja ja halusivat poseerata niin, että moottoritie näkkyy taustalla.

Sitten me kierreltiin sillä paikallislinkulla joku lenkki, ainakin mentiin kuuluisan Kenyatta-yliopiston pääkampuksen ohi. Kenyatta oli itsenäisen Kenian eka presidentti (Viktor-opas kertoi, että Kenia itsenäistyi vuonna 1963, eli pari vuotta myöhemmin kuin Tansania!). Me nähtiin sitten pisteenä iin päälle vielä Kenyattan patsaskin. Toinen patsastelu suoritettiin Tom Mboyan patsaan luona, hän oli vapaustaistelija enne itsenäistymistä ja mies, jonka ansiosta koko maa itsenäistyi (tunnen yhden kenialaisen Changemakerin, jonka nimi on Tom Mboya, nytpä selvis senkin nimen alkuperä). Viktor johdatti meidät myös Nairobin korkeimman rakennuksen katolle, 29:teen kerrokseen, jonne maksoimme jopa 150 Kenian shillinkiä (ehkä noin reilu euro) pääsymaksua. Osa tansanialaisista pääsi ekaa kertaa elämässään hissiin! Se tuntui musta aika hämmentävältä musiikkitaloelon jälkeen, jossa ihan liian usein valihtee hissin seittemänteen kerrokseen portaitten sijasta, vaikka onkin vielä toistaseks ihan terveet jalat alla. Hississä pitelin montaa kaveria kädestä kerralla, se oli jännittävä mutta myös aika pelottava kokemus, vaikka hissi olikin ihan moderni ja mun mielestä täysin turvallisen näkönen.

Korkelta kahtomisen jälkeen meiän pienryhmämme päätyi kävelylle puistoon (!!!), joka on sekin Afrikassa ihan mahoton harvinaisuus. Käveleskellessämme pikkuruisen lammen ympäri ehkä noin 20 ihmistä tuli yhteensä myymään mulle jätskiä. Muihin seurueestamme myyjät eivät kiinnittäneet huomiota ollenkaan. Tansanialaiset ystäväni puolustivat kuitenkin minkä taisivat, vastasivat jokaiselle myyjälle mun puolesta ”Kiitos, ei” ja suojelivat minua kuin pikkulasta möröiltä. Tunsin salaperäisesti ylpeyttä heistä, minä kuuluin joukkoon, vaikka tietoisuus erivärisestä kuoresta elikin mukana hetkessä. Lopuksi me pysähyttiin TAAS ottamaan kuvia ja kun kyllästyin poseeraamiseen huikkasin Viktorille, että tuun kohta takas ja kävin ostamassa sen jätskin, mistä tietenkin olin kokoajan haaveillu, mutten vaan pystyny keskeyttämään tansanialaisten ystävieni mitä ihaninpia suojelusenkelin hommia. No, koitin tarjota jätskiä tansanialaisillekin, mutta ne oli ihan ymmällään: ”Kuinka sä voit tykätä siitä, sehän on ihan kylmää!!??” No, mä oonkin nyt ehkä kuitenkin, ainakin jätskistä puheen ollen vielä aika Mzungu.

Puistosta me lähettiin tallustelemaan takasin ydinkeskustan kuhinakatuihin päin. Viktor kyseli meiltä vielä toiveita, joita tansanialaisilla olikin muutama. Yksi ystävistäni oli mm. kuullut, että Keniasta saa parempaa maapähkinävoita kuin Tansaniasta, ja sitä oli siis pakko saada. Yksi oli vailla uutta puhelinta, yksi himosi kenkiä. Kiertelimme muutamassa kaupassa, jossa tuttuun tapaan kaikki myyjät ryntäsivät oitis minun kimppuun, vaikka minä olin porukan ainut, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta ostaa yhtään mitään, paitsi ruokakaupasta. No, ainakin tansanialaiset sai katella kaikkee rauhassa ja minä keskityin lepuuttamaan jalkojani tuolilla, joka ilmestyi salaman noppeesti alleni, kun halusin istahtaa ja annoin myyjien puheitten mennä toisesta korvasta sissään ja toisesta ulos.

Lopuks mentiin vielä varsin länsimaalaistyyliseen ruokakauppaan, siis sellaseen, jossa kierrellään ite ja josta saa kaikentyylistä ruokaa. Minä suuntasin oitis jugurttihyllylle, josta mukaani lähti iso purkki proteiinia, sitten himoitsin happovettä, jota Tansaniassa saa aniharvoin ja sillonkin se on melkein aina hullun kallista. Yksi tansanialainen ystävä, Dickson vaikutti olevan kaupassa melko hukassa ja seuraili minua hyllyltä toiselle. Hän ei ollut ikinä maistanut jugurttia ja valitsi ensin hyllyköstä pienen purkin. Sitten, kun päästiin vesihyllylle Dickson kuitenkin muutti mieltään, hän halusi sittenkin enemmän ostaa happovettä, jota oli maistanut kerran aikasemmin elämässään. Vasta siinä vaiheessa älysin, että sillä pojalla oli vaan 50 Kenian shillinkiä jälellä, yhteensä sillä oli siis ollut 200 KS:ä, joista suurin osa meni pääsymaksuun korkeuksiin. (200 KS on varmaan about 1,85€). Ja minä, kun olin tosiaan aatellu, että mulla on vaan ihan vähän Kenian rahaa. Just. Ostin huonolla omalla tunnolla edellä mainitut, + Pikkusuklaamunan näköisiä Pricess almondseja, joilla sain tyydytettyä mun ja Sannan suklaamunahimot sunnuntaina ja tarjottua aika monelle tansanialaisellekin. Tämän jälkeen panin kuitenkin vielä suurimman osan vaihtamistani rahoista kolehtiin Jerusalemissa.

Sitten alettiinkin jo olla aika piipussa joka iikka. Lähettiin Viktorin johdolla ehtimmään oikeenlaista paikallislinkkua, jolla päästäisiin takaisin Jerusalemiin. Istuin paikallislinkussa taas Dicksonin vieressä. Keskustasta rähjäinen linkku kääntyili yhä kapeneville kaduille, alettiin olla syvällä slummissa. Minä tuijotin ulos nähden välillä värikkäistä pellinpalasista rakennettuja myyntikojuja ja välillä harmaita mudalla tai jollain kakalla tiivistettyjä majoja. Sitten vastaan tuli kaatopaikka, jonka päällä oli suuri joukko ihmisiä ruokaa ja tarpeellisia asioita ehtimässä. Myös lapsia oli monen monta, katulapsia. Mulle nousi hetkessä itku kurkkuun, mutta katsahdettuani sillä hetkellä Dicksonia tajusin, etten voi ruveta siinä pillittämään. Dicksonille, kuten varmaan kaikille muille linkun matkustajille näky oli ihan tuttua kauraa. Jonkun ajan päästä Viktor huikkas, että jäädään pois. Kävelymatkaa meille ei jäänyt kuin muutama sata metriä, mutta siinäkin matkalla koin paljon. Edessämme kapealla kadulla kojun vieressä makasi mies poikittain maassa. Enää ei voinut tehdä mitään, hän oli jo kuollut. Tuntui karmaisevalta astua hänen ylitse vaan. Samalla toivotin hyvää matkaa taivaan kotiin. Siellä on asiat toivottavasti paremmin.

Lauantai-iltana käytiin Sannan kanssa kysymässä kuoronjohtajalta, eli mun musiikinopiskelijakollegalta Ezronilta mitä piisejä me sunnuntain messuissa lauletaan. Oltiin ymmärretty selostuksista, että ensin on kaheksalta englanninkielinen messu, ja sen jälkeen kymmeneltä tai puoli yheltätoista swahilinkielinen. Ja, että saatetaan laulaa osa lauluista alttarin eessä, eikä kuoropenkistä, jolloin sanavihkoo on vaikee pitää käessä, kun me myös tanssitaan kokoajan. Ezronin kanssa katottiin yheksän laulua, että on sitten varaa mistä valita. No, meillä oli vielä sinä iltana myöhään harjotukset, joissa laulettiin ihan eri lauluja, kun niitä mitkä oltiin varta vasten sovittu. Aamulla me kokoonnuttiin kirkkoon seittemäks, avattiin ääni ja ruvettiin reenaamaan. Taas harjoteltiin ihan eri lauluja, kun edellisenä iltana. Sitten alkoi ensimmäinen messu, jossa ei laulettu yhtään niistä lauluista, joita oltiin reenattu tai sovittu, vaan taas kerran ihan muita. Jälkimmäisessä swahilinkielisessä messussa me laulettiin yks laulu, joka oltiin laulettu aamureeneissäkin, ja muut taas ihan tuulesta temmattuja. Onneks osataan jo paljon lauluja Sannankin kans, eikä tullu keikoilla yhtään ”en-oo-ikinä-kuullukkaan”-piisiä laulettavaksi, mitä välillä kyllä tapahtuu.

Pääsiäissunnuntain kahen messun jälkeen olin tanssimisesta ja laulamisesta (=huutamisesta kurkku suorana) niin hikinen ja tukka pystyssä, että HUH! Niitten jälkeen piettiin vielä semmonen "konsertti", jossa kaikki sai esittää mitä halus, eli minäkin tietty jotakin niin suuren hurrauksen ja ligoloinnin säestyksellä, ettei mun laulusta ja kantelepimputuksista varmaan kuulunu paljookaan, vaikka oli hyvät mikit ja jälleen kerran yleisafrikkalainen kaikki-nupit-kaakkoon-miksausperiaate. Mun oli myös tarkotus esiintyä ihan soolona, mutta koska yksinäisyys on kirosana afrikassa en päässy kovinkaan pitkälle piiseissäni ennenkuin oli joku basistina ja kiippareita runnomassa matkassa mitä häpeilemättömimmin syntikkasoundein. Toivoin aina vaan, että saisin bändiläisikseni musaopiskelijoita, jotka hallihtee ees ne kolme sointua yleisimmistä sävellajeista.

Sunnuntain ”konserttimme” venähti tietenkin hyperpitkäks, eikä lopussa yleisössä ollu ennää kettään muuta, kun me kuorolaiset, sekä muutamia Jerusalemin srk:n kirkkokuoron laulajia. Silti oli hauskaa, kuorokaverit esitti monenlaisia sketsejäkin, joissa oli yleensä aina mukana paholainen, joka saa ihmiset tekemään pahoja asioita, noitatohtori, joka antaa lääkkeeksi ihmeaineita ja ihmiset ratkeaa juomaan viinaa ja sitten evankelista, joka lopulta pelastaa tilanteen. Oltiin niin väsyneitä, että kaikkein yksinkertasimmille ja tyhmimmille vitseille naurettiin eniten, ja eniten naurettiin tietenkin me ite.

Maanantai-aamuna meiän kaks linkkua tulikin jo aamusta, vaikka ne oli tilattu tulemaan vasta päivällä messun jälkeen. No, ei me sitten enää laulettu enempää, vaan pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähettiin menemään. Kenialaiset olivat riemuissaan meidän (yllätyksellisestäkin) vierailusta! Kaikki synnit annettiin anteeksi ja kaikilla oli hyvä mieli. Toivotettiin tervetulleeksi uudestaankin. Paluumatkalla kieltenopiskelun lomassa kysyin Thomasilta onko Kenia sen mielestä kovin erilainen kuin Tansania ja Thomas sanoi, että joo. Kun tenttasin suurimpia eroja, sain vastaukseksi: 1. Keniassa on moottoritie, 2. Kenialaisilla on kiire, eikä ne aina pysähy ees tervehtimään(!!!!!!), 3. Keniassa jotkut naiset pitää minihametta (hieman paheksuvaan sävyyn).

Minä itse näin tällä toisella Nairobin reissullani enemmän katulapsia, kuin ikinä ennen missään ja pidättelin monia monia kyyneileitä, kunnes itku lopulta pääsi väsyneenä Makumirassa. Kaikista suurin kokemus mulle oli silti nämä tansanialaiset ystävät ja kanssakuorolaiset, jotka on mulle niin hyviä, että liikutun vähän väliä niitten tekosista. Välittäminen ja välitetyksi tulemisen tunne on täällä jotain kerrassaan niin suurta, että jo pelkästään sen takia kannattaa tulla Afrikkaan! Mun sydän jää tänne varmaan lopullisesti nyt.

Näiden kahden ja puolen kuukauden aikana olen unohtanut jo melkein miltä näytän. Onko sillä edes niin väliä? Ensin minulla ei ollut täällä minkäänlaista peiliä ollenkaan, nyt on semmoinen pikkuriikkinen, josta näkee vähän kallistelemalla maksimissaan pään kokoisen alueen kerrallaan. Aamuisin vilkaisen äkkiä peiliini sen verran, ettei tukka sojota ihan joka suuntaan ja että onko naamassa uusia finnejä. Ja siinäpä se peilailu sitten olikin. Olen paljon enemmän se kuka tunnen olevani.

Tässä varsin uskonnollisessa valtiossa ei kaduilla näy missään mainoksia, joissa heiluu puolialastomana laihoja barbeja tai lehtiä, joissa nuorilla malleilla on päällään tiukkoja vaatteita suoraan Milanosta. EI MISSÄÄN!!!! Tässä yhteiskunnassa ei istuteta jokaisen nuoren tytön päähän ajatusta: ”Tämä on kaunista, juuri tällaiselta sinun kuuluu näyttää ja jos et näytä niin olet ruma”. Jokainen saa näyttää ihan siltä minkälaiseksi on syntynyt ja sillä hyvä. Alunperin Etelä-Pohojalaasen äitinikin sainoin: ”Komia on aina komia, eikä se muuksi muutu”.

Tuntuu ihan siltä, että täällä Tansaniassa sisäinen kauneus on ihan oikeasti ihmisessä tärkeämpää kuin se katoavainen ulkoinen kuori, joka meille jokaiselle on annettu ja josta meidän jokaisen tulisi huolehtia kiitollisin mielin. Tansanialainen kauneusihanne kertoo myös siitä, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän häntä arvostetaan. En usko, että kovinkaan moni täällä menee kauneusleikkauksiin, eikä kukaan halua värjätä pois ensimmäisiä kauniita harmaita haituviaan! Sen sijaan ihminen voi onnellisena todeta: ”Voi mikä ilon päivä, minustahan on tullut vanha!”.

Tulkaa heti kaikki tänne terapiaan te, joilla on ulkonäöstänne tai vanhenemisestanne johtuvia kriisejä! Tansania on kauneuden kehto.